perjantai, 19. lokakuu 2018

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee

Kaislikossa-suhisee.jpg

Kuva: sammakko.com

 

Tämä on yksi niitä harvoja kirjoja joiden elokuvaversiosta pidän enemmän. Filmatisointeja on tietysti lukuisia, mutta tarkoitan tässä nyt vuoden 1995 animaatioversiota. Vaikka siinä on hivenen hömelöitä live action -jaksoja, kyseinen elokuva on muuten oikein taiten toteutettu ja viehättävä. Kirjakin on sitä hetkittäin, mutta suurimman osan ajasta lähinnä ihmettelin, että mitä tällä ja tällä asialla nyt oikein yritetään sanoa ja minkä ihmeen kokoisia nämä eläimet ovat ja mikä on eläinten asema tässä yhteiskunnassa. Visuaalisessa muodossa tuollaiset asiat eivät häiritse yhtä paljon.

Tämä oli taas tällainen "iltasatukirja", kuten Mestaritontun seikkailut. Jos olisin lukenut tämän itse, kokemus olisi luultavasti ollut aivan erilainen. Jouduin kuuntelemaan kahdesti uudestaan osion, jossa Vesirotta ja laivarotta tapaavat, koska en muistanut siitä seuraavana iltana enää mitään. Kirja on täynnä jaarittelua ja "kukikasta" proosaa joka oli väsyttävää ja ärsyttävää ainakin näin kuunnellussa muodossa. Eniten minua tässä kirjassa häirinnyt asia oli kuitenkin sen sisäisen maailman järjettömyys. Kirjassa on ihmisiä, ihmismäisiä eläimiä jotka ovat käyttävät vaatteita yms, ja sitten vielä "tavallisia" eläimiä jotka osaavat kuitenkin puhua. Ihmiseläimet pitävät "alemman tason" eläimiä orjinaan (Rupikonna mm. omistaa hevosen) mikä tuntui todella kieroutuneelta. Se, minkä kokoisia päähenkilöt ovat ihmisiin ja niihin alieläimiin verrattuna, tuntui vaihtelevan aina sen mukaan mitkä kirjoittajan pyrkimykset olivat. Tuollainen epäloogisuus tekee kirjan turhauttavaksi lukea, varsinkin jos kirjassa on kuitenkin jotain hyvääkin. Pidin Myyrän ja Rotan suhteesta, ja jouduin muistuttelemaan itseäni että tuollainen miesten välinen "pehmoystävyys" oli vanhoina hyvinä aikoina ihan tavallista, kun nykyään se helposti tulkittaisiin homoseksuaalisuudeksi. Itsekin tosin mielelläni ajattelen Sormusten herran Frodon ja Samin romanttiseksi pariksi, vaikkei heitä luultavastikaan sellaiseksi ole tarkoitettu. Oli miten oli, en tykännyt tästä kirjasta mutta ei se mitenkään sysipaskakaan ollut.

keskiviikko, 10. lokakuu 2018

Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan

IMG_0823.jpg

Hyvää päättyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää vaan kaikille. Merkkipäivän kunniaksi luin loppuun tämän ihanan runoteoksen jota aloittelin jo kesällä. En edelleenkään oikein osaa arvostella runoutta, mutta sanottakoon tämä kirja on jotain jonka voisin väittää olevan "minun juttuni". Runot käsittelevät elämää, niin ihmiselämää kuin elämää yleisenäkin käsitteenä. Tai kuten takakannessa sanotaan: "Tarinalliset, pidäkkeettä fantasioivat runot juhlivat elämänmuotojen jatkumoa: niihin sukeltavat niin esihistoriallinen pakicetus kuin nykyihminen seuranhakupalveluineen." Jokin tuollaisessa luonnon ja ihmismielen ihmeellisyyksien kohtaamisessa vetoaa minuun, jos ne nyt muutenkaan ovat mitään toisistaan erillisiä asioita. Tämä on kirja joka luultavasti vain paranee useammalla lukukerralla. Minulla on hyllyssä toinenkin Lehdon runoteos, Lumikin sydän. Kaikki kunnia sille ihmiselle joka jätti nämä aikanaan kirjaston kierrätyshyllyyn minun löydettäväkseni. Olisi hauska jos kaikki löytäisivät runoutta josta pitävät.

keskiviikko, 3. lokakuu 2018

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

   Halloween%20haaste%202018.jpg

 

Sanoisin että paras asia tässä kirjassa on kansi. Siinä on kaikki olennainen, ja sellainen kutkuttavan jännä tunnelma jollaista rakastin jo Aku Ankan halloweentarinoita lukevana ja kummituslinnoja ja ja mitälie hirsipuussa riippuvia luurankoja piirtelevänä pikkutyttönä.

 

                                 6037441.jpg

 

Mitä itse kirjaan tulee, en ehkä ole paras ihminen arvioimaan sitä. Kuuntelin tätä lähinnä nukahtaakseni iltaisin, ja siinä tilanteessa ei noin yleensä tule kuunneltua kauhean tarkkaavaisesti, pääasia että korvan juuressa on jotain pulinaa eikä tarvitse olla yksin omien ajatustensa kanssa. Ja sitten (toivottavasti) nukahtaa ja seuraavana iltana pitää palata tarinassa taaksepäin kun ei muista viimeisen puolen tunnin tapahtumista mitään. Lastenkirjat ovat tällaiseen tarkoitukseen sopivan harmittomia. Lukijan täytyy myös olla oikeanlainen, eikä esimerkiksi puhua liian nopeasti, koska sellainen tekee rauhattomaksi. Tämän kirjan lukija Seela Sella oli hommassaan ihan ässä. Hän sai tämän tarinan (tai tarinat?) tuntumaan jotenkin merkityksellisemmältä kuin miltä se olisi muuten tuntunut. Toisaalta tässä kirjassa on hienoa kuvitusta jota ei äänikirjaa kuunnellessa pääse näkemään.

Minulle on luettu tämä lapsena ainakin kertaalleen, mutta siitä huolimatta en muistanut päätarinasta juuri muuta kuin että siinä on joku kivi, ja noita-akka joka kehottaa Mestaritonttua syömään muuraimia, ja jotenkin ankea yleistunnelma niin kuin laulussa "Levolle lasken luojani". Kirjan loppuosa, joka tapahtuu meren valtakunnassa, oli mielestäni lapsena paljon päätarinaa jännempi, muistan lukeneeni sen jälkeenpäin vielä uudestaan itse. Nyt aikuisena luettuna kirjan rakenne tuntui hämmentävältä, tuntui ettei tässä noudatettu juuri mitään tarinankerronnan periaatteita. Kansi antaa ymmärtää Mestaritontun olevan päähenkilö ja tämän ja noita Sammaleisen välisen suhteen tai konfliktin olevan kirjan teema, tai jotain sinne päin. Näin onkin siihen asti kunnes Mestaritonttu saa tietää, että yksi prinsessa olisi pelastamisen tarpeessa. Hän kutsuu apuun kaverinsa prinssi Yönsilmän, ja yhdessä nämä pelastavat prinsessan, prinssi ja prinsessa rakastuvat ja niin edespäin. Sitten ilmenee että yksi toinenkin prinsessa pitäisi pelastaa, ja edellisen tarinan prinsessan veli menee pelastamaan tämän, ja taas rakastutaan. Mestaritonttu ei ole loppua lukuunottamatta lainkaan mukana jälkimmäisessä tarinassa, ja Sammaleinen joutuu ensimmäisen tarinan lopussa kirjaimellisesti kiven sisään, vaikka ihan sympaattinen tyyppi onkin kaikenkaikkiaan. Sanoin alussa, että kannessa on kaikki olennainen, koska Mestaritontun ja Sammaleisen suhde on niin erikoinen ja mielenkiintoinen että kirja saisi minun puolestani keskittyä vain heihin. Hahmot ovat alusta loppuun näennäisen ystävällisiä toisilleen, mutta juonivat yhä etenevissä määrin toisiaan vastaan, eivät siksi että eivät pitäisi toisistaan vaan siksi koska ovat toistensa tavoitteiden tiellä. Onhan tuo nyt paljon kiinnostavampaa kuin jotkut prinsessanpelastamisjuonet, mutta lapsena en selvästikään ajatellut noin vaan olin vain että siistiä, jättiläishummeri. Olin närkästynyt, kun fanittamani merenpohjaseikkailu oli kuitattu vain jollain yksittäisellä taikatempulla, jonka aikana näyttelijät heiluttelivat lakanoita, Mestaritonttu-näytelmässä jota kävimme koulusta katsomassa ollessani viidennellä luokalla. Miksiköhän kyseinen juoni oli otettu näytelmään mukaan ollenkaan, jos se piti jättää noin irralliseksi jutuksi? Sitä se on kirjassakin, mutta ilmeisesti sen on tarkoitus olla jatkoa jonkun aiemmin ilmestyneen kirjan tarinalle. Se on kyllä helppo uskoa.

tiistai, 2. lokakuu 2018

Alison Bechdel: Lepakkoelämää

IMG_0822.jpg

Olin tapani mukaan koulun jälkeen kirjastossa, ja etsiskelin puolivillaisesti jotain luettavaa kotimatkalle, sillä minulla ei ollut kirjaa mukana ja puhelimestakin oli akku loppu. Olin ollut aika ahdistunut koko päivän, ja se jotenkin johti hyllyjä tarkastellessani sellaiseen tunteeseen, että kaikissa kirjoissa on pelkkiä heteroita. Se ei tietenkään ole totta, mutta siltä minusta sillä hetkellä tuntui. Halusin nähdä itseni jossain. Pikaratkaisuna nappasin mukaan jotain missä ei ole juuri heterouden häivääkään, eli kulttiklassikon Lepakkoelämää. Kirjan sarjakuvat ovat ilmestyneet Yhdysvalloissa vuosina 1990-1993, ennen syntymääni. Suomeksi laitos on ilmestynyt 2000,  vuoden tai pari ennen kuin opin homoseksuaalisuuden tai juuri muunkaan seksuaalisuuden olevan olemassa.

Sarjassa pyöritään sulkeutuneen oloisen lesbojen kaveripiirin ympärillä. Kirjan alussa piirrokset ovat vielä melkoisia harakanvarpaita ja kutakin hahmoa tuntuu luonnehtivan vain yksi piirre. Mo on tuomitseva paasaaja, Harriet on... hänen tyttöystävänsä, Lois harrastaa seksiä, Sparrow on "transsendenttinen" (ymmärsin ensin tämän olevan jokin kiertoilmaisu transsukupuolisuudelle, mutta ilmeisesti kyse on vain siitä että hahmo uskoo kaiken maailman yksisarvisterapioihin), Ginger on aikuismainen tai jotain ja Clarice ja Toni ovat vanha pariskunta joilla menee edelleen hienosti ja jotka suunnittelevat lapsen hankkimista. Kirjan alkuosa on pahimmillaan puuduttavan kaavamaista luettavaa, ja varsinkin Mo on suorastaan ärsyttävä ainaisessa oikeassa olossaan. Kirjan edetessä tästä tulee vähän sympaattisempi, ja muutkin hahmot alkavat tuntua enemmän oikeilta ihmisiltä ja vähemmän karikatyyreiltä. Samalla myös juoni ja piirrosjälki paranevat. Hahmot olivat tulleet lopussa sen verran tutuiksi, että heidän myöhemmätkin edesottamuksensa jäivät kiinnostamaan.

Olen pannut merkille, että fiktiiviset lesbot tuntuvat usein asuvan keskenään kimpassa, tuntevan lähinnä toisia lesboja ja harrastavan valtavasti seksiä. Kyllä kai tuo joillekin on todellisuutta, mutta useimmille varmasti ei. Yhdessä kohtaa Mo valittaa, että häntä risoo kun eräs hahmo "voi piipahtaa tänne lesbokulttuurin ääreen ja sitten palata turvallisesti kotiin POIKAYSTÄVÄNSÄ luo". Vaikka kommentin on tarkoituskin kuvastaa Mon tuomitsevuutta ja lisäksi koko sarjakuva on vahvasti oman aikansa kuva, olin jotenkin melkein loukkaantunut. Olenko ihan pohjasakkaa jos kiinnostun ihmisistä enkä mitenkään ensisijaisesti heidän sukupuolestaan? Tuo on tietenkin klisee eikä omalla kohdallani edes ihan sataprosenttisesti totta, jos rehellisiä ollaan. Tunnen jonkin sortin yleistä vetoa naissukupuoleen, vaikken tietenkään kaikkiin tapaamiini naisiin, kaukana siitä. Miehissä ihastun persoonallisuuksiin, ja toki joissain naisissakin. Toisaalta en myöskään oikeastaan välitä mitä sukupuolta kukakin on. Vähän monimutkaista, mutta ei se mitään. Viedäkseni aiheen vielä lopuksi takaisin tuohon kirjaan, niin laitetaan tähän tällainen koulun kirjallisuusesseeloppu: ihan hyvä muttei maailman paras, 3/5, kannattaa lukee :)) 

maanantai, 1. lokakuu 2018

Malcolm Bird: Suuri noitatieto - Käsikirja jokaiselle noidalle ja noidaksi aikovalle

Halloween%20haaste%202018.jpg

 

Tämä haaste ei ole itselleni järin haastava, sillä olisin lukenut muutenkin kaikki kirjat joilla tulen tähän osallistumaan. Olen ollut viime aikoina todella kiinnostunut noidista, ja olin vähän pettynyt kun varasin tämän kirjan ja tämä olikin joku lasten kuvakirja. Plääh, olisin halunnut vakavasti otettavaa kirjallisuutta siitä miten noidaksi tullaan! Tai ainakin näennäisen vakavissaan kirjoitettua, niin kuin joku Velhologia. Tämä kirja on vain yhtä silmäniskua ja hassuttelua, ja useimmat vitsit liittyvät joko siihen että noidat ovat ilkeitä tai siihen että noidat ovat epäsiistejä ja tykkäävät ällöistä asioista. Joillekin kohdille kyllä nauroin, kuten tälle "pyhäinpäivän huville".

IMG_0821.jpg

Jotenkin samaistuttavaa...

Kirjan sarjakuvamainen kuvitus on taidokasta (olkoonkin että noitien nenät tuppaavat olemaan vähän, öhöm, härskin näköisiä) ja jäin monesti pitkäksikin aikaa samalle aukeamalle ihailemaan noitien vaatteita ja muita yksityiskohtia. 

IMG_0819.jpg

Noidat ovat muuten yksiä harvoista naishahmoista kansanperinteessä ja populaarikulttuurissa, jotka saavat luvan kanssa olla vanhoja ja rumia, tai ainakin jompaa kumpaa noista, joskus. Jos olisi noita niin ei tarvitsisi häpeillä joitain muutamaa leuasta kasvavaa vähän tummempaa karvaa tai vastaavia turhuuksia. Noidat saavat myös olla vähän outoja, toisin kuin naiset yleensä. Noitana voisi myös elää omavaraisesti ja yhteisön arvostettuna (ja luultavasti pelättynä) jäsenenä jossain kylän laidalla kissojen kanssa. Tämä tosin taitaa päteä lähinnä fiktiivisiin noitiin, oikeassa maailmassa "noidat" on lähinnä kai haluttu tappaa, ja se ilmeisesti pätee nykyaikanakin jossain päin maailmaa. Todellisuus, aina se on pilaamassa kaiken.