lauantai, 17. maaliskuu 2018

Terry Pratchett: The Shepherd's Crown

Voisi väittää, ettei ole järkevää lukea Kiekkomaailma-sarjan viimeistä osaa tässä vaiheessa kun suurin osa aiemmistakin on vielä lukematta, mutta Read Harder -lukuhaasteessa piti lukea joku postyymisti ilmestynyt kirja (vaikka parempiakin vaihtoehtoja olisi luultavasti ollut), ja toisaalta olen ihan tyytyväinen ettei tämä ollut itselleni se viimeinen lukematon Kiekkomaailma. Tämä ei nimittäin ollut mitään sarjan parhaimmistoa. Kirja alkaa ihan hyvin, tosin siinä kulminoituu itseäni jo aiemmin häirinnyt Granny Weatherwaxin jumalallisuus joka myöhemmin korvaantuu kirjan päähenkilön Tiffany Achingin jumalallisuudella. Uusi ihastuttava hahmo Geoffrey esitellään ja keijut keljuilevat. Noin puolessa välissä kaikki tuntuu lässähtävän kasaan ja kirja ikään kuin raahautuu loppuunsa. Nac Mac Feeglet eivät ole kovin kiehtovia hahmoja, tosin tämä oli ensimmäinen lukemani Tiffany-kirja joten en osaa sanoa millaisia ne niissä aiemmissa ovat olleet. Keijujuoni kuivuu kasaan pahanpäiväisesti, eikä uusilla hahmoilla tehdä paljoakaan. Geoffreyn vuohen ja Tiffanyn You-kissan mystisillä ominaisuuksilla vihjaillaan, mutta tämä ei johda mihinkään. Syynä kirjan puutteisiin lienee se, että Terry kuoli pian sen kirjoitettuaan eikä luultavasti ehtinyt hienosäätää sitä tarpeeksi. Ikävä juttu, mutta oli tässä tietenkin hyvätkin hetkensä ja yllättävän paljon penisvitsejä siihen nähden että tämä on kai suunnattu nuorille.

perjantai, 16. maaliskuu 2018

Juha Kilpiä: Nimestä minut tunnet

Tämän kirjan pariin hakeuduin, koska halusin osata kohdella erästä ystävääni niin kuin hän ansaitsee tulla kohdelluksi ja aihe kiinnosti muutenkin. Teos käsittelee transsukupuolisuutta. Juha Kilpiä ei itse ole transihminen, mutta hän on ohjannut transmiesten ryhmää ja kirja perustuu näiden ihmisten kokemuksiin ja tuntemuksiin, vaikka he eivät itse niitä suoraan olekaan kertomassa. Kirja panee ihmettelemään, kuinka paljon masentavia ja ahdistavia kokemuksia ihmisen elämään oikein mahtuu, ja miksi tästä aiheesta on alettu kunnolla puhua vasta viime vuosina, ja millainen törppö sitä on joskus itsekin tullut oltua. Kirja on kirjoitettu kauniisti ja osuvasti mutta paikoittain hivenen sekavasti.

Kirjan alussa olevassa lainauksessa todetaan, että "vuoden 2015 alussa sukupuoli-identiteettejä arveltiin olevan maailmassa noin 7 285 000 000". Tuo on jotenkin ihana ja rauhoittava ajatus; kukaan ei ole niin kuin toinen. Itse koen oman sukupuoleni ikään kuin häälyvän taustalla, ja otan sen sieltä "käyttöön" silloin kuin tuntuu siltä. Hymyni hyytyi kun muuten melko hieno kirjan lopussa tultiin sukupuoli-identiteettien määritelmiin. Vaikka olen pitänyt itseäni naisena tai vähintäänkin naaraspuolisena, kirjassa olleiden määritelmien mukaan olen pitemminkin muunsukupuolinen tai jopa transgender (nämä kaksi asiaa oli muuten määritelty lähes täsmälleen samalla tavalla, ja transsukupuolisuus oli vielä erillisenä käsitteenä, mikä oli erikoista). Vaikka tiedän vain ihmisen omalla kokemuksella olevan tässä merkitystä, kukaan kun ei voi nähdä toisen pään sisään, koin silti jonkinlaisen huijarisyndrooman iskevän. En totta puhuen oikein myöskään tiedä miltä "naisena olemisen" pitäisi tuntua, kun ei ole mitään mihin verrata. Ja kun cis-sukupuolisuuteen kirjaan mukaan kuuluu "sukupuolen ilmaisu pääosin omalle synnynnäiselle sukupuolelle ominaisesti", mitä tuokin on tarkoittavinaan? Eikö vaikka tomboy tai butch voi olla "oikeasti" nainen, tai transvestiitti mies? Aivot menevät solmuun. Pidän tosiaankin enemmän tuosta "kaikki ovat erilaisia"-meiningistä kuin siitä että pitäisi osata määrittää identiteettinsä jollakin termillä. Onhan niistäkin joillekin hyötyä.

perjantai, 16. maaliskuu 2018

R.J. Palacio: Ihme

Luin lapsena useammankin tämäntyyppisen kirjan ja pidin niistä, ja lapsille tämäkin on tarkoitettu, mutta mikä saa aikuiset tykkäämään tästä? En tiedä. Kai ihmiset tykkäävät tällaisista tarinoista jossa päähänpotkittu raukkaparka selviää vaikeuksien kautta voittoon ja saa mainetta ja kunniaa, ja koska tässä tapauksessa kyse on lapsesta, myös koiranpennun ja jätskiä yms. Tällaiset sankaritarinat vetoavat valtaväestöön joka voi tuntea kiitollisuutta onnellisesta asemastaan ja hyvää mieltä siitä että on sorrettujen puolella yms.

Päähenkilö on poika jonka naama on epämuodostunut. Hän menee kouluun jossa häntä ensin kammotaan ja kiusataan, mutta lopussa kaikki ovat kavereita keskenään kunhan se pahin kiusanhenki on ensin vaihtanut maisemaa. Kaikki pahuus ja ennakkoluulot ilmeisesti tiivistyvät tähän yhteen tyyppiin eikä niitä tämän häivyttyä enää ole.

En pidä kirjoista jotka on kerrottu lapsen näkökulmasta. Aikuisen on kuitenkin aika vaikea, ellei mahdotonta, nähdä asioita lasten silmin. En oikein kykene siihen itsekään, ja minä sentään olin lapsi vielä viime vuosikymmenen alkupuoliskolla. Kun aikuinen yrittää kanavoida sisäistä lastaan, seuraa joko pikkuvanhuutta tai infantiilia lässytystä tai molempia. Vaikkei Ihmeen päähenkilö Auggie ole tässä mitenkään pahimmasta päästä, pidin silti kiinnostavampana ja mielekkäämpänä osioita joissa kuvataan hänen teini-ikäisen siskonsa mielenmaisemaa. Näiden kahden lisäksi suunvuoron saavat välillä vähän triviaalitkin hahmot. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä että Auggie on tosi hyvä jätkä, joten en oikein tiedä mihin näin montaa "näkökulmaa" on tarvittu, kun tarina on kuitenkin se että epämuodostunutta poikaa ei hyväksytä kunnes sitten hyväksytäänkin, tai en itse asiassa oikein tiedä mistä tämä kirja on kertovinaan. En koe saaneeni tästä oikeastaan mitään.

 

sunnuntai, 21. tammikuu 2018

Terry Pratchett: Louhoksen valtiaat

Tämän teoksen suomenkielinen nimi on yllättävän karu siinä mielessä, että sen kuvittelisi ensin tarkoittavan onttuja, pieniä humanoideja joista tämä kolmiosainen sarja kertoo, mutta tarkemmin ajatellen se sopiikin parhaiten kuvaamaan ihmisiä, jotka ajavat ontut pakosalle jo toista kertaa, anteeksi spoileri. Paikasta toiseen siirrytään taas isolla ajoneuvolla, enkä ihmettele jos sama meno jatkuu vielä kolmannessakin osassa. Tämä osa tuntui lähinnä välinäytökseltä, ja ensimmäiset kaksi kolmasosaa kirjasta oli vähän kuin seuraisi maalin kuivumista, mutta silti tästä jäi jotenkin tosi hyvä mieli. Rakastan tällaisia tarinoita joissa ihmiset joutuvat tilanteeseen jossa eivät ole "yksin" maapallolla ja joissa ihmisyyttä käsitellään sen ulkopuolisesta näkökulmasta, kuten niin ikään Pratchettin kirjoittamassa The Amazing Maurice and His Educated Rodentsissa, jossa pääosassa olivat vahingossa tietoisiksi tulleet rotat, sekä näissä 2010-luvulla tulleet Apinoiden planeetta -elokuvissa joissa päähenkilö joutuu elämään ikäänkuin ihmisenä simpanssin ruumiissa ja tehtyään itselleen ensin liudan kohtalotovereita karkaa näiden kanssa erämaahan perustamaan ihanneyhteiskunnan. Louhoksen valtiaissa esiintyy syvällisten kelojen lisäksi hahmokehitystä mukavassa määrin, kun edellisessä osassa esitellyt  sivuhahmot joutuvat pärjäämään keskenään ilman edellisen osan messiashahmo Masklinia. Tämä kirjan myötä tuli taas muistettua että kannattaa lukea ennemmin kuin hukata aikansa johonkin turhaan kakkaan, se tekee elämästä kivempaa ja mielenkiintoisempaa. Luen seuraavan osan varmaan kun se tulee jossain vastaan.

sunnuntai, 21. tammikuu 2018

Ernest Cline: Ready Player One

Harvoin tulee luettua näin viihdyttävää kirjaa. Alusta lähtien tässä oli jotain joka pakotti jatkamaan lukemista, vaikka muistaakseni ensimmäiseen sataan sivuun ei tapahdu oikein mitään. Kai tässä oli heti aistittavissa jonkinlaista lupausta suuresta seikkailusta, mikä on aikamoinen saavutus siihen nähden, että päähenkilö kirjan sisäisessä todellisuudessa lähinnä vain istuu virtuaalipokat päässä ja syö pizzaa. On hän päästä hengestäänkin jossain vaiheessa aiheuttaen välillisesti lukuisten sivullisten kuoleman, mutta tämä tuntuu yhdentekevämmältä tapahtumalta kuin huippupisteiden saanti Pacmanissa.

Ainakin osa ihmisistä luokittelee Ready Player Onen nuortenkirjaksi, ja tähän suuntaan viittaavat viihteellisen otteen ja seikkailumeinigin lisäksi karikatyyrimäiset hahmot, nolostuttavan keskenkasvuinen teinifilosofointi ja elämänopetukset sekä tietysti se ylitsepääsemätön teiniromanssi pakotettuine kolmannen näytöksen konflikteineen. Tällaisessa tarinassa on myös itsestäänselvyys, että jos joku asia mainitaan niin sillä tulee olemaan myöhemmin (=loppuhuipennuksen aikana) joku dramaattinen vaikutus tapahtumiin. Hahmot ovat niin arkkityyppisiä, ettei jää arvailun sijaa kuka pääsee ensimmäisenä maaliin, kuka toisena ja niin edelleen. Kuitenkin, tai ehkä jollain tapaa jopa juuri näiden asioiden takia, tämä oli vangitseva kokemus. Jos jokin on viihdekirjallisuutta, niin tämä.