perjantai, 8. joulukuu 2017

Mirka Ulanto: Hämärä teehetki - Scififanin pitkä pimeä matkakertomus

Tämä kirja aiheuttaa voimakasta kulttuurimenokateutta. Vaikka kääntäjä Mirka Ulannon eloa Englannissa käsittelevät, alunperin scifilehti Spinissä ilmestyneet kolumnit kattavat kahden vuoden ajanjakson, syntyy vaikutelma kuin tämä olisi juossut yhtenään kaiken maailman tiede- teatteri- ja fanikulttuuririennoissa. Ei täällä Oulussa vaan.

Sikäläisen kulttuurielämän lisäksi Ulanne valottaa teksteissä myös ajoittain työnkuvaansa. Hänen varsinaisen leipätyönsä ollessa käyttöohjeiden ja sensellaisten kääntäminen, hän sivutoimenaan käänsi Englannissa asuessaan mm. Sillage-scifisarjakuvaa. Hänen kertoilunsa kääntämisen haasteista ja muita kommervenkeistä on kiinnostavaa. Lainasin mielenkiinnosta ensimmäisen hänen kääntämänsä Sillagen, ja käännös oli ainakin siinä mielessä onnistunut ettei sitä juuri ajatellut ("simpura!"-huudahteluja lukuunottamatta). 

Ulanto osaa kertoa värikkäästi aiheesta kuin aiheesta. Jotkin piirteet tekstissä kyllä vähän tökkivät, Ulanto muunmuassa kirjoittaa sanan scifi k-kirjaimella, mikä ei kai ole sisänsä mikään virhe, mutta on mielestäni samaa sarjaa toisen k-hirvityksen jukurtin kanssa. En myöskään tiedä miksi teenjuonti on kirjassa nimeä myöten toistuva teema, se menisi jonkinlaisesta fetisismistä ellei Ulanto tuntuisi nauttivan lähinnä bulkkitavaraa. Huom. maidon kanssa, koska muuten se on liian väkevää, tms. Tällaisesta ärsyyntyminen on kyllä ehkä enemmän jo oma ongelmani kuin kirjan ongelma. Toisaalta, kaikki reagointi yhtään mihinkäänhän on jokaisen omalla vastuulla, tai jotain.

keskiviikko, 22. marraskuu 2017

Luettua 27.10 -21.11.2017

Olen ollut mukana Marraskuun lukuhaasteessa, joten luettuja kirjoja on tässä noin kuukauden aikana kertynyt jo ihan mukavasti, mutta koska olen mm. ollut kaksi viikkoa eläintenhoitohommissa toisella puolella maata ilman tietokonetta, en ole tullut bloganneeksi. Luetut kirjat ovat olleet aika sekalaista sorttia, jonkinlainen kauhuteema tosin on havaittavissa.


Meik Wiking: Hygge - Hyvän elämän kirja

Sain yllättäen jonkin selittämättömän mielenhäiriön jonka seurauksena halusin oppia hyggestä kaiken. Olin naistenlehdistä saanut sellaisen käsityksen että kyseessä on lähinnä sisustukseen ja peiton alla völlimiseen liittyvä ilmiö jolla on kätevä myydä asioita, vähän kuin joulu mutta aikuiseen makuun. Tässä kirjassa kyllä painotetaan ihmeen paljon kynttinäarsenaalien onnellisuutta nostavaa vaikutusta, mutta sen lisäksi tässä oli myös oikeasti järkevää asiaa. Ilmeisesti hyggemäisintä on se, että vietetään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa sovun ja tasa-arvon ilmapiirissä, jossa kaikilla on paikkansa ja ketään ei lytätä, eikä kenenkään tarvitse todistella omaa paremmuttaan, yms. Koin jonkinlaisen valaistumisen kun kirjaa lukiessa tajusin, että omatkin onnellisimmat muistoni lähivuosilta ovat liittyneet lähes poikkeuksetta muihin ihmisiin. Koko elämähän olisi näin ollen tosi kivaa jos vain otettaisiin muut huomioon ja vietettäisiin yhdessä enemmän aikaa? Onko se oikeasti näin yksinkertaista? Lähinnä kun saa todistaa sitä, että vaikka ollaan ehkä samassa tilassa niin ei juurikaan olla muiden kanssa kontaktissa, jotain satunnaisia urahteluja lukuun ottamatta. Tosin ilmapiirin nostattaminen vaatisi ehkä muidenkin yhteistyötä, leivän leipominen ei juuri auta jos muut joka tapauksessa vain möllöttävät.

Tanskalaiset ovat kirjan mukaan maailman onnellisimpia ihmisiä. Jostain muistelisin lukeneeni, että heillä olisi myös aika korkea hiilijalanjälki, mutta en ole varma. Kirjassa kuitenkin kehuskellaan tanskalaisten syövän valtavia määriä lihaa, joten en ihmettelisi. Wiking yhdistää runsaan lihansyönnin kursailematta hyggeen ja näin ollen (tanskalaisten) onnellisuuteen, mikä on jokseenkin arveluttavaa maailman tilaa ajatellen ja muutenkin, mutta ei kai tanskalaisten siellä onnelassaan tarvitse ajatella sellaisia asioita. Wiking muun muassa toteaa, että "jos onni käy, [...] voi nähdä, kuinka kokonainen sika paistuu torilla olevassa vartaassa". En kyllä tosiaan osaa kuvitella mitään ihanampaa kuin käristyneen ruumiin näkeminen. Edellisessä lauseessa kun Meik vielä hehkuttaa, miten söpöä on kun parturissa bulldoggi kiipeää syliin. Huoh.

Näin Suomi100- ja torilla tavataan -hengessä mainittakoon, että hieman huvitti kun kirjassa sanotaan useaan otteeseen jotain tällaista kuin "Syökää karkkia. Tanskassa syödään hirveät määrät karkkia, vain Suomessa syödään enemmän" ja "Oletteko huomanneet miten tanskalaisissa tv-sarjoissa juodaan koko ajan kahvia? Tanskassa juodaan koko ajan kahvia, vain Suomessa juodaan enemmän." Jos tuollaisilla jutuilla olisi suuri merkitys onnellisuuteen niin kai suomalaiset olisivat kaikkein onnellisimpia ihmisiä. Myöskään voivottelu Tanskan kauheasta säästä ja kylmistä talvista ei oikein vakuuttanut. Märempäähän siellä tosin voi olla kuin täällä, sekä pimeämpää jos lunta ei juurikaan esiinny. En aio tutkia asiaa.

Jos tästä tekstistä nyt ei saa selvää että mitä mieltä olin kirjasta kokonaisuutena, pakko sanoa etten tiedä oikein itsekään. Sanottakoon nyt että perussanoman, joka menee suurinpiirtein niin, että "yksinkertaiset asiat ja tärkeät ihmiset tuovat onnea, ei rahan törsääminen paitsi ehkä kynttilöihin ja valaisimiin tms.", allekirjoitan lämpimästi ehkä tuota kynttiläosiota lukuunottamatta, ja vaikka tuollainen saattaa tuntua itsestäänselvyydeltä niin en kyllä itsekään aiemmin täysin sisäistänyt miten paljon tuollaiseen elämäntapaan tosissaan pyrkiminen voi elämää parantaa, vaan pidin sitä jonain saavuttamattomana ihanteena. Oikeastaan olen pitänyt onnellisuuden korkeimpana asteena harvinaisia tilanteita, jolloin olen saanut olla tekemisissä ihan todella hauskojen ja viehättävien ihmisten kanssa, joita kuitenkin näkee harvoin ja joille minä itse en ole mitenkään kovin merkittävä ihminen, kun luultavasti olisi pitänyt keskittyä niihin ihmisiin jotka ovat lähellä arkisessa elämässä, kuten perheeseen. Ajatuksia siis heräsi ja sitä rataa, mutta kirjassa oli ärsyttäviä yksityiskohtia, kuten se raatohehkutus ja kirjoittajan lievä setämiesmäisyys. Lopputulema on siis joku 50/60, eli hyvää ja huonompaa löytyy varmaan yhtä paljon mutta hyvälle haluan antaa enemmän painoarvoa.


Ulrika Nielsen: Perikato

Runoutta en osaa edelleenkään arvioida, mutta suuri osa tämän kirjan runoista on sen verran proosallista settiä että sisällön jonkinlainen puiminen mahdollistuu. Alunperin ruotsiksi ilmestynyt teos henkii nykyajan synnyttämää ahdistusta ja esittelee tulevaisuusvisioita, joiden uskottavuus varmaan riippuu lukijan omasta maailmankuvasta. Itselleni ainakaan "keskitysleirit ja monikansalliset kahvilaketjut rinnakkain ovat seuraava iso juttu" ei kuulostanut kovinkaan kaukaa haetulta. Vaikkei runojen sanoma ole mitään kovin omaperäistä, uskon tunnistaneeni fiiliksen joka niitä on inspiroinut. Koin pari vuotta sitten vastaavanlaista maailmantuskaa siinä määrin että voin fyysisesti huonosti. Sittemmin olen omaksunut jonkinlaisen "ei se ole minun vika jos asiat menee huonoon suuntaan" -asenteen, josta on ollut apua.

Munasoluaiheinen runo oli koskettava.


Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame 1482

Jos joku kysyisi minulta, mistä tämä kirja pohjimmiltaan kertoo, en osaisi vastata. Ilmeisesti Victor Hugo näki 1800-luvulla Notre Damen katedraalin ja Pariisin arkkitehtuurin noin yleensä olevan huonossa jamassa, ja halusi kiinnittää ihmisten huomion epäkohtaan kirjoittamalla romaanin. Näin voisi ajatella, että kirjan pääosassa ei ole kukaan ihminen vaan, kuten sen nimi antaa ymmärtää, rakennus. Sekään ei ihan toimi, kun iso osa tapahtumista sijoittuu jonnekin muualle kuin kyseiseen katedraaliin ja sen lähiympäristöön. Kirjasta tehdyissä filmatisoinneissa on tavattu korostaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemoja, mutta kirjan itsensä sanoma on paljon epämääräisempi. Kirjassa lähinnä seurataan epämiellyttävien ihmisriepujen tempoilua rakkauden, eli oikeammin sanottuna himon ja pakkomielteiden kourissa, kunnes kaikki kuolevat raa'alla tavalla, paria turhinta pellehermannia lukuunottamatta. Aina välillä lukijaa muistutetaan, että arkkitehtuuri se on komiaa, paitsi jos se on nykyaikaista. Tällä kirjalla on ystävänsä, mutta itse en oikein keksi mitään syytä miksi kenenkään pitäisi lukea tämä, paitsi jos haluaa vertailla alkuteosta siitä tehtyjen leffojen kanssa, mikä tosin saa sekä kirjan että elokuvat vaikuttamaan jollain tavalla huonommilta.

Tässä joka tapauksessa joitain huvittavimpia lainauksia kirjasta:

"Kirjapaino tappaa kirjakaupan. Viimeiset ajat lähenevät."

"Saadaanpa nähdä, kumpi lopulta voittaa, irvistyksetkö vai kaunokirjallisuus."

"Ah!" hän sanoi, "miten mielelläni hukuttautuisin, ellei vesi olisi niin kylmää!"

"Jos hänellä olisi ollut Peru taskussaan, hän olisi varmaankin antanut sen, mutta Gringoirella ei ollut Perua, eikä Amerikkaa muuten vielä ollut löydettykään."


Artemis Kelosaari & Shimo Suntila: Tämä jalka ei ole minun - Kauhuja omasta kehosta

Body horror, eli suomeksi ilmeisesti kehokauhu, lienee itselleni se kaikkein iskevin kauhun alalaji. Orgaaninen ruumis on kaikessa funktionaalisuudessaankin mielestäni melkoisen inhottava (miettikää nyt vaikka jotain kateenkorvaa) ja olen myös jo vuosia ihaillut David Cronenbergin elokuvien hienoja lihalöllerötehosteita. Nyt aiheesta on ilmestynyt kotimainen novelliantologia. Mukana on monta intensiivistä ja hyvin kirjoitettua tarinaa, joitain kehnompia esityksiä ja jotain siltä väliltä. Suosikkini oli varmaankin Jussi Katajalan ihanan absurdi Kappaleina. Ainakin yhdestä tarinasta tuli hiukan kiusallisesti mieleen hurmeiset seikkailut, joita itse raapustelin teininä ajankulukseni. Eräs kuvio, joka on alkanut vähän ärsyttää itseäni, toistuu myös osassa tämän kirjan novelleja. Tuntuu, että jos fiktiivisen tarinan päähenkilö on homoseksuaali, hän ei koskaan voi olla joutumatta hankaluuksiin suuntautumisensa takia. Eikö joku voisi joskus olla homo ihan muuten vain, joutumatta jotenkin maksamaan siitä? Ihan kuin seksuaalivähemmistöjen elämä olisi pelkkää syrjintää ja sorsimista. Kirjastostakin tuntuu mahdottomalta löytää romanttista hömppää ei-hetero(i)lla päähenkilö(i)llä, kärsimystarinoita sen sijaan löytyy vaikka millä mitalla. Eikö vähemmistöjä haluta nähdä muuna kuin altavastaajina, joille voidaan hymähdellä myötätuntoisesti?


Terry Pratchett: Mort

Olen jotenkin tosi pettynyt tähän kirjaan ja itseeni kun en tykännyt tästä. Tosin minulla oli pahat aavistukseni jo etukäteen, kun tiesin että tässä on päähenkilönä joku miespuolinen Bella Swan jolla on punaiset hiukset. Kuitenkin tätä jotkut pitävät koko sarjan parhaana kirjana, mikä on vaikea ymmärtää, kun tämä ihan kivan alun jälkeen koostuu lähinnä ylipitkistä sketseistä, jotka perustuvat mm. kansallisiin stereotypioihin, eläinten sarjakuvamaiseen tyhmyyteen, lihavaan nörttivelhoon joka istuu vahingossa ruuantähteiden päälle ja vastaavaan älykkääseen laatuhuumoriin, josta tämä sarja tunnetaan... öh? Välissä kulkee kirjan epäkiinnostava juoni, jossa epäkiinnostava päähenkilö yrittää pelastaa epäkiinnostavan prinsessan, koska hänellä on kaksi merkittävää piirrettä hahmona, toinen on se että hän on tunari ja toinen on se että häntä ajoittain panettaa. Suurin osa kirjan hahmoista ei onneksi esiinny myöhemmissä kirjoissa kuin ajoittain sivumainintoina (Terry ei luultavasti pitänyt Mortista ja Ysabellista itsekään, ottaen huomioon miten heille heti Soul Musicin alussa käy), mutta jopa hahmot joista pidän ovat tässä kirjassa jotenkin outoja. Mortin ollessa vasta sarjan neljäs osa asian voinee laittaa keskeneräisen hahmonkehittelyn piikkiin. Kuolema, joka on Mortissa ensimmäistä kertaa keskeisemmässä roolissa, tosin häälyen lähinnä taustalla ontuvan teiniromanssin ja sensellaisen ollessa keskiössä, oli tietääkseni sarjan parissa ensimmäisessä, itselläni vielä lukemattomassa osassa aika yksioikoinen pahishahmo, ja Mort on ilmeisesti ensimmäinen osa jossa Pratchett yritti tehdä tästä vähän sympaattisemman. Seurauksena Kuolema vaikuttaa bipolaariselta halaillessaan välillä kissoja ja mukiloidessaan seuraavassa hetkessä ihmisiä. Lisäksi tämä kalastaa, sekä paiskoo holtittomasti ihmisten elämien kannalta oleellisia artefakteja, mutta silti Viikatemiehessä olevassa kohtauksessa, jossa Kuolema joutuu tappamaan kanan, väitetään ettei tämä ole aiemmin koskaan tappanut mitään. Höh. Mortin luettuani minusta tuntuu siltä kuin pitäisin sarjan myöhemmistäkin kirjoista vähemmän. Silti tämä on monien mielestä sarjan paras osa, tai ainakin yksi parhaista. Varmaan joidenkin mielestä Tracey Ullman -lyhäritkin ovat parhaita Simpsoneiden jaksoja.

perjantai, 20. lokakuu 2017

George Saunders: Sotapuiston perikato

Tämän kirjan kansi on taas sellainen jota en ymmärrä ollenkaan. Miksi tehdä tylsiä kansia kun voi tehdä hienoja?

aa724ce5d6112b5318575f164f16ad1d.jpg

Kuva lainattu siltalapublishing.fi:stä.

Ei tule mieleen toista teosta jota lukiessa olisin tehnyt vastaavanvanlaisen täyskäännöksen tuomiossani. Ensimmäisen novellin luettuani olin valmis antamaan tälle Goodreadsissa yhden tähden, eikä toinenkaan mitenkään vakuuttanut. Joko ne kaksi ensimmäistä tarinaa olivat oikeasti jotenkin muita huonompia tai sitten päässäni naksahti, koska pienen tauon jälkeen melkeinpä ahmin loput kirjasta. Ensimmäistä kertaa sitten Hobitin tunnen että joku lukupiirikirja on antanut minulle jotain. Mitä tarkalleen ottaen, en osaa sanoa. Sotapuiston perikato on sekä lohduton että hykerryttävän hauska. Se kertoo ihmisistä, joiden tarina ei lopu hyvin, tai ainakin se loppuu ennen kuin heille ehtii käydä hyvin. Puolet kirjasta vievä päätösnovelli sentään on vähän armollisempi. Sen alku, jossa epämuodostuneet ihmiset ihmiset kuuntelevat radiosta heidän lisääntymisoikeuttaan käsittelevän kansanäänestyksen tuloksia, toi mieleeni Genesiksen loistavan kappaleen Get 'Em Out By Friday, joka kertoo niin ikään toiseuden edustajien kyykytyksestä. Nautin tavasta, jolla Saundersin hahmot puhua pälättävät lähes taukoamatta tyylilajin vaihtuessa suunnilleen lennossa infantiilista ylivedetyn ilkeään ja milloin mihinkin, näkökulmahahmojen kuvaillessa toteavaan sävyyn ympärillään ja itselleen tapahtuvia hirveyksiä. Tämän tästä tekstissä vilahtaa häkellyttäviä yksityiskohtia joita ei enempää selitellä. Pitemmän päälle tuollainen tyyli tosin saattanee kokea inflaation, enkä tiedä olenko kiinnostunut kirjoittajan muusta tuotannosta, mutta tämä oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.

perjantai, 20. lokakuu 2017

Johan Tell: 100 tekoa maapallon puolesta...

Joo, nuo kolme pistettä ovat osa tämän kirjan nimeä. Jostain syystä.

Tykkään välillä lukea kirjoja, joissa joku asioista tietävä kertoo tavan tallukoille miten asiat kuuluu oikeasti tehdä. Ei sellaisten lukemisella itsestään kyllä kovin coolia kuvaa anna, pakko myöntää. Tasapainon vuoksi kuuntelen tätä kirjoittaessani coolia fantasiamusiikkia.

Olen liimannut tämän kirjan väliin sata post it -lappua niihin kohtiin, joita vastaan haluan väittää. Tuollainen paperin haaskaus sotii kirjan ideaa vastaan, mutta ehkäpä käytän ne vielä uudestaan.

1."Hyvät kengät kestävät kymmenen vuotta"

Itselläni kengät kestävät yleensä kahdesta kuukaudesta kahteen vuoteen, jolloin ne ovatkin sitten jo ihan paskana. Mistä tuollaisia Hyviä Kenkiä oikein saa, pitääkö teettää jollain hovisuutarilla yksisarvisen nahasta tms?

2. "Metsä on täynnä ekologisia eläimiä, jotka ovat kasvaneet itsekseen ilman väkirehua, väkilannoitteita, traktoridieseliä ja lämmitettyjä tiloja. Opettele siis laittamaan riistaruokia."

Ekologinen eläin kuulostaa jotenkin tosi typerältä, niin kuin joku hirvi kierrättäisi ja ajaisi pyörällä ja sen sellaista. Toisekseen, villit eläimet loppuisivat tästäkin maasta aika hemmetin nopeasti jos miljoonat ihmiset saisivat päähänsä että riistan syönti on tosi jees.

3. "On itsestään selvää, että "valolla varustettu paristokäyttöinen pippurimylly" on yhtä tarpeeton kuin paristokäyttöinen korkkiruuvi."

En ole ihan varma, oliko tuo tarkoitettu vitsiksi vai ei.

4. "Ryöstökalastus uhkaa monia lajeja. Ole siksi valppaana, kun ostat esimerkiksi turskaa, tonnikalaa, haikalaa ja ruijanpallasta."

Pidänpä tämän mielessä seuraavan kerran haita ostaessa.

5. "Riippumatto on äärimmäisen ystävällinen ympäristölle."

Mitä? Miksi?

6. "Jos kasvisvaihtoehdot eivät houkuttele, broilerinliha rasittaa ilmastoa vähiten, jos haluat valkuaisaineita kasvatetuista eläimistä."

Ihmisethän eivät muutenkin jo tarpeeksi samaista kanoja vihanneksiin. Maailmaan ei tarvita yhtään ihmistä joka ostaa tämän kaikista huonoiten kohdellun tuotantoeläimen lihaa pitäen sitä jonain ekotekona. Suksi kuuseen, Johan. 

7. "SYÖ JOTAIN UHANALAISTA. Merkillistä kyllä sellainen kasvi- tai eläinlaji, jota ei syödä, uhkaa kuolla sukupuuttoon, koska kukaan ei halua kasvattaa sitä." 

Jos joku kasvi on pahanmakuinen ja täynnä siemeniä, niin hittoako sitä sitten kasvattelemaan. Ja missä sellaisia muka edes myydään? Pitäisi ilmeisesti luoda joku keinotekoinen kysyntä tyhjästä. Tämä myös muistuttaa sitä argumenttia, jolla lihansyöntiä noin yleensä puolustellaan, eli siat kuolevat sukupuuttoon jos niitä ei syödä, tms. Ei jatkoon.

8. "Vältä rutiininomaista autoilua, rutiininomaista auton valintaa, rutiininomaista shoppailua, kaikkea rutiininomaista."

Tuo on kyllä ihan hyvin sanottu. Yleensä ihmiset tekevät huonoja valintoja eivät niinkään siksi että se on heistä kivaa tai miellyttävää, vaan koska ovat vain jämähtäneet vanhoihin tottumuksiinsa jotka eivät paranna elämänlaatua mitenkään.

Jaa, siinä se olikin. Pääsin siis lopettamaan tämän rutinan mukavan positiivisissä merkeissä. Anteeksi että jouduitte lukemaan tämän. Vaikka eihän teitä kyllä kukaan pakottanut.

sunnuntai, 1. lokakuu 2017

Syksyisiä kuvakirjoja

kurpitsa.jpg

 

Vietin tässä sunnuntai-iltapäivän lukien lasten kuvakirjoja pihakeinussa. Meinasi tulla vähän kylmä. Arvioin nyt lukemani kirjat tähän paremmuusjärjestyksessä.

Heikki Willamo: Siiri Sopulin syksy

1152_Kuva16369_201552214211.jpg

Kuva lainattu antikvaari.fi:stä

Heikki Willamo on kuvittanut tämän sopulitarinan itse ottamillaan hienoilla luontokuvilla. Tarina kertoo Siiri-nimisestä sopulista (minua tapaa hieman ottaa pattiin tuollainen mielikuvitukseton "annetaan eläimille/perunoille/tms joku tavallinen etunimi joka alkaa samalla kirjaimella kuin lajin nimi"-meininki, mutta annettakoon se nyt anteeksi) joka elää tavallista, lajilleen tyypillistä elämää metsässä. Tiesittekö muuten että suurin osa sopuleista on naaraspuolisia? Olin lukenut tuon joskus jostain aiemminkin, johtuikohan tuokin jostain ihmisen vaikutuksesta, en oikein muista. Kiintoisa fakta silti. Tästä oppi muitakin mielenkiintoisia sopulifaktoja. Kirja on myös kauniisti kirjoitettu, ja kuten sanottua, valokuvat olivat hienoja. Pieni miinus yhdestä melko kammottavasta hämähäkkikuvasta. Hämähäkit ovat karseita. 

Tämä kohta kuulosti ihan minulta:

"Se [Siiri] vietti huoletonta syksyä, katseli koivujen kellastumista ja ihasteli metsän kauneutta. Silloin tällöin se kaipasi seuraa, mutta enimmäkseen se viihtyi mainiosti omissa oloissaan." Sopuli lie toteemieläimeni, vaikka jossain vaiheessa ajattelinkin sen olevan Josh Gad.

 

Madonna: Herra Peabodyn omenat

1191_madonna_5449.jpg

Kuva lainattu antikvaari.fi:stä

Tämä on toinen Madonnan kirjoittama lastenkirja, jonka tuoton hän on lahjoittanut Spirituality for Kids Foundation -järjestölle. Ööh? Tässä ei ole sinänsä mitään syksyistä omenoita lukuunottamatta. Tarina kertoo siitä, kun pikkupoika näkee surkean lasten baseballjoukkueen valmentajan ottavan katukojusta omenan näyttämättä maksavan sitä. Poika alkaa levittää huhua, jonka mukaan valmentaja on varas. Kukaan ei enää pidä valmentajasta, koska kaikkihan aina uskovat lapsia, niin kuin kauhuelokuvissa. Valmentaja kutsuu juoruilijakakaran luokseen ja käskee tämän ottamaan mukaan höyhentyynyn. Sitten hän pistää tämän leikkaamaan tyynyn kahtia ja ottamaan kiinni taivaan tuuliin lentelevät höyhenet. Eli siis oikeasti kertomaan kaikille kaupungin asukkaille, ettei hän ole oikeasti varas. Opin tästä kirjasta sen, että rikollisen oloiseen toimintaan ei pidä puuttuminen, mutta on ihan suotavaa laittaa lapset tuhoamaan kotinsa irtaimistoa. Lyhyesti sanottuna: Vasikat vittuun! Only God can judge me!

 

Pilke Salo, Virpi Talvitie & Heikki Salo: Sulo Omenamies

sulo300_1301_43f.jpg

Kuva lainattu heikkisalo.comista

Tämä teos perustuu Herra Heinämäen Lato-orkesterin kappaleeseen. Jee? Kirjassa käydään hätäisesti läpi kahden lapsen ja omenapuussa asujan äijän edesottamuksia noin vuoden ajalta. Ukko maalaa omenat punaisiksi syksyisin. Onko siis kaikissa punaisia omenia kasvattavissa puissa samanlainen äijä, tämän yksilön ollessa vain tavallista huonommin piiloutunut? Tarina ei kerro. Sulo Omenamies on sellainen Katto-Kassisen tapainen lasten kanssa viihtyvä vähän epäilyttävä keski-ikäinen kääkkä, ei mitenkään kovin miellyttävä hahmo ainakaan omasta mielestäni. Tämä oli näistä kirjoista tylsemmästä päästä. Se hyvä puoli tässä oli että alkoi tehdä mieli leipaista jotain omenaherkkuja, ja niin teinkin.

 

Brigitte Weninger & Eve Tharlet: Omenajuhlat

9789516279339.jpg

Kuva lainattu kauppakv.fi:stä

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä tämä lälly tarina ystävyydestä ja yhteistyöstä ja jakamisesta sun muusta. Tässä on tuo aiemmin mainitsenani Seppo Siili/Petteri Peruna/Iiro Ihminen -meininki huipussaan, paitsi että tammihiiren nimi on jostain syystä Roope. Kirjassa on olevinaan syksy, mutta sitä ei kuvituksessa esitetystä geneerisestä vihreästä maisemasta huomaa mitenkään. Sen lisäksi että tarina on laiska ja äärimmäisen tavanomainen, kirjassa on tällainen ärsyttävä kohta, jossa mustarastas menee etsimään matoja, ja "myyrä" eli kontiainen sano jotain, että "yäk, matoja". KONTIAISET SYÖVÄT MATOJA. Krääh. Tämä on mahdollisesti huonoin lastenkirja jonka olen koskaan lukenut.