perjantai, 30. kesäkuu 2017

Terry Pratchett: Soul Music

Tässä on teos jota monet tuntuvat pitävän yhtenä sarjan huonoimmista. Ymmärrän tunteen. Enimmän aikaa seurataan kolmijäsenisen bändin sahailua ympäriinsä ja sisältönä toimivat lähinnä hölmöt mutta alkukielelläkin vaikeasti avautuvat musiikkiaiheiset puujalkavitsit. Voin vain sääliä niitä jotka ovat tämän lukeneet käännettynä.

Loppua kohden minua alkoi häiritä samanlainen hatara logiikka ylimaallisten voimien suhteen kuin Good Omensissa. Mihin joku Kuolemakin tarvitsee hevosta (tai tässä tapauksessa moottoripyörää) kun tyyppi pystyy teleporttaamaan minne tahansa ja itse asiassa on jo kaikkialla valmiiksi, kuten tässä kirjassakin mainitaan? Hämärää. Kansi on joka tapauksessa kiva.

16906204_1859665750976877_74237217055052

Jos koko teos olisi ollut yhtä hieno kuin viimeiset kymmenisen sivua ja muutama kohtaus sitä ennen, olisin päräyttänyt tälle Goodreadsissa viisi tähteä. Oli hyvin lähellä etten alkanut itkeä lopussa.

Tästä on tosiaan tehty vuonna 1997 piirrossarja, joka on ihan hauska, melko ruman näköinen ja jossa on hämmentävän hyvä soundtrack, ja pääosassa on ääntelemässä Christopher Lee. Sarja löytyy Youtubesta: https://www.youtube.com/watch?v=rRhzClMa7qs

tiistai, 20. kesäkuu 2017

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Olen noin yleensä dekkareiden vihollinen numero yksi ja kaksi, mikä on sikäli vähän outoa kun tajuan kuitenkin miksi ihmiset pitävät niistä. Ei muissa lajityypeissä pääse jännittämään ja vaivaamaan omia hoksottimia samalla tavalla. Hetkellisestä mielihyvästä huolimatta dekkarit ovat kuitenkin itselleni jättäneet lopulta parhaimmillaankin mitäänsanomattoman fiiliksen, vähän kuin söisi pussillisen karkkia ja lopuksi on vain vähän epämiellyttävä olo ja mielessä kysymys "miksi tein sen". Idän pikajuna oli poikkeus tässä mielessä, kirjasta jäi ihan vekkuli fiilis, vaikka olinkin vähän pettynyt siinä esiintyneeseen lukijan haistapaska-tyyliseen harhaanjohtamiseen ja tiettyihin paljastuksiin joita ei ollut mahdollista tajuta ennen kuin ne selitettiin, sillä niitä ei oltu alustettu mitenkään. Johtunee varmaan kirjan iäkkyydestä, mutta haluan kiittää ja ylistää ettei tässä ollut koko lajityypissä varmaan eniten inhoamiani asioita eli gorea ja Traagillista Päähenkilöä. Tässä ei edes juuri ryypätty! Kuollut lapsi sentään löytyy. Täytyy vähän kehua kantta, joka on harvinaisen ihana.

9789510409459_frontcover_final_original.

Odotan innolla marraskuussa tulevaa uutta leffaa, lähinnä siksi koska siinä on Josh Gad. Tai oikeastaan vain siksi. Siksi minä tämän kirjankin oikeastaan luin, kröhöm.

Tämä postaus on tavallaan osa Dekkariviikkoa, vaikka myöhässä ollaan.

2017-05-016.jpg

torstai, 15. kesäkuu 2017

Terry Pratchett: Thief of Time

bored-1346427_960_720%20%281%29.jpg

Yritin tässä joku aika sitten lukea klassikkoteoksen Tarina vailla loppua, mutta ikävä kyllä se osoittautui niin nimensä veroiseksi että heitin sen suosiolla seinään (kuvainnollisesti, kyseessä oli nimittäin kirjaston kirja). Tässä on toinen nimensä veroinen tapaus.

Hemmetti, Terry, miksi kuvittelit että ihmisiä kiinnostaa joku supertaikamunkki jolla on yhtä paljon persoonallisuutta kuin servetillä, ja että on hyvä idea väkinäisesti parittaa tämä yhdelle sarjan parhaista naishahmoista? Äskeisellä tarkoitan Susania, mutta en oikeastaan tiedä oikein siitäkään enää. Loppua kohden hahmo alkoi tuntua kiusallisen paljon sellaiselta tavanomaiselta supersankarielokuvan naiselta jolla on kolme piirrettä, eli vetovoimaisuus, ylimielisyys ja väkivaltaisuus. Tämä on sarjan viimeinen osa jossa Susan esiintyy, joten tykkäsin sitäkin vähemmän tavasta jolla kirjan lopussa todetaan, että hän ja luurankoukkinsa muuten riitelivät tämän ja edellisen kappaleen välissä ja tulevat olemaan huonoissa väleissä maailman tappiin asti. Hieno lopetus. Lisäksi tässä jauhettiin oudon paljon mistälie maitotaloustuotteista ja muusta turhasta. Valitettavasti en voi kuitenkaan tuomita koko kirjaa huonoksi, sillä tässä oli useita söpöjä kohtauksia, mutta yleisvaikutelma oli juosten kustu, ja vähän niin kuin tuossa kuvassakin, pliisu ja mukahenkevä. En muuten ollut ennen tiennyt että "paskooko karhu metsään" on kansainvälinen ilmaus.

sunnuntai, 30. huhtikuu 2017

Lyhyitä scifiklassikoita eli Wellsiä ja Voltairea

Oli yllättäen, pitkästä aikaa, sellainen tunne että jollen pääse lukemaan jotain scifiä niin räjähdän. Pitkällisen kirjaston hyllyjen tuijottelun jälkeen valitsin H.G. Wellsin Aikakoneen ja Voltairen Mikromegasin sen perusteella että molemmissa oli alle sata sivua, en nimittäin halunnut tämän yllättävän mieliteon vievän liikaa aikaa pääsykokeisiin luvulta (jestas että ihmisen biologia osaa muuten olla kuvottavaa).

Aikakone oli loistava. Se oli muutenkin vetävästi kirjoitettu*, mutta varsinkin aikamatkustuskohtaukset saivat pulssini ym. ruumintoimintoni kiihtymään. Rakastan tieteellistä spekulointia, olkoonkin että tässä tapauksessa se perustui 1800-luvun lopun tietämykseen. Kirjassa oli myös aika persoonallinen romanssintapainen, jollaiset muuten tuntuvat olevan spekulatiivisen fiktion erikoisalaa kun valtavirran kirjallisuudessa kuvataan yleensä vain samanikäisten, samaa etnistä ryhmää edustavien (yleensä) heterojen tyyppien suhteita. Miksi tässä vuoden 2000 painoksessa on muuten niin kauhea kansi? Maailmassa on valtavasti aivan upeaa kansitaidetta ja sitten tässä on tällainen. Yyh.

Mikromegas on vielä vanhempi tekele, se on ilmestynyt 1700-luvun puolivälissä. Nauroin tälle ääneen junassa. Kyseessä on satu joten kaikki tieteelliset seikat ovat luvan kanssa päin peetä. Muun muassa kaasuplaneetoissa asuu porukkaa, minkä luulisi olevan hieman hankalaa. Sympaattinen teos.

*Haluan painottaa etten tarkoita vetävällä sellaista että joka sivulla tapahtuu jotain ihan kreisiä ja päät irtoaa ja tissit räjähtää vaan ihan vain sitä että tekstiä on miellyttävää lukea. Alaviitteistä puheenollen, Aikakoneessakin oli ainakin yksi sellainen, kohdassa jossa päähenkilö puhuu. Enpä ole koskaan käyttänyt alaviitteitä puhuessani, mutta varmaan siinä pitäisi kilistää jotain pyörän kelloa ja madaltaa ääntään, tms.

perjantai, 31. maaliskuu 2017

Terry Pratchett: Suuri ajomatka

Ajattelin, että koska en kuitenkaan pysty keskittymään pääsykokeisiin lukuun kun mielessä pyörivät lähinnä musikaalit (itse asiassa jäin kesken tuon lauseen kirjoittamisenkin miettimään, että pitäisikö ostaa liput Catsiin ennen kuin ne myydään loppuun) niin voin yhtä hyvin blogata tässä välissä tämmöisestä kirjasta jonka luin joskus kaksi viikkoa sitten. Siinä oli jotain samaa kuin sitä edellisessä lukemassani kirjassa, Uljaassa uudessa maailmassa (josta kirjoittamani postaus sai ilmeisesti monet lukijat pudistelemaan päätään että hyhhyh, tuohon teokseen en koske kyllä pitkällä tikullakaan, mikä ei ollut ihan tarkoitukseni). Tässäkin oli ulkopuolisia resupekkoja jotka ahdistuvat kliinisessä ja yltäkylläisessä, hermeettisesti suljetussa maailmassa (opin sanan "hermeettinen" eräästä blogitekstistä joka käsitteli Pelle Hermannia). Kovin kauan tuollaisia teemoja ei kyllä pyöritellä, oikeastaan tämä on enemmän tarina pakolaisuudesta.

Suuri ajomatka (jonka ytimekkäämpi alkuperäinen nimi on Truckers, ja lupaan että tämä oli viimeinen suluissa oleva sivuhuomautus) kertoo ontuista, englanniksi "nomes", jotka pakenevat surkeista elinoloista rekan kyydissä ja päätyvät markettiin jossa asuu tuhansittain heidän hyvinvoivia lajitovereitaan. Paikalliset pitävät kaupan perustajaa Velj. Arnoldia (perust.1905) jonkinlaisena jumalana. Lukujen alussa on huvittavia otteita onttujen pyhistä teksteistä:

"IV     Olkoon Liikkuvilla Portailla Merkki: Koirat ja Lastenrattaat Kannettava;

V.    Ja Velj. Arnold (perust. 1905) vihastui suuresti, sillä monet eivät kantaneet koiria eivätkä lastenrattaita;"

Piakkoin ilmenee, että tälle uudelle uljaalle maailmalle, oleskeluyhteiskunnalle, on tulossa loppu, kun kauppa suljetaan. He suuntaavat kohti luvattua maata, koska ovat saaneet selville olevansa oikeasti kotoisin ulkoavaruudesta. Tämäntyyppiset juonenkäänteet eivät ole järin suosittuja, ihmiset ovat vihastuneet eräänkin Stephen Kingin tiiliskiven loppuratkaisusta, mutta itse tykkään älyttömyydestä. Kunhan se ei ole sentyyppistä älyttömyyttä että Voldemortilla onkin tytär, tms.

Koko kirja oli oikeastaan pelkkää alustusta. Hahmot eivät johonkin Kiekkomaailman populaatioon verrattuna ole järin mielenkiintoisia, mutta heissä on vastaavanlaista yleisinhimillisyyttä jollaisella Terry on saanut kaiken maailman zombeista ja rotistakin tehtyä sympaattista porukkaa. Suomennos tuntui aavistuksen laadukkaammalta kuin joissakin muissa TP:n kirjoissa, tai ainakin kirjoitusvirheitä oli pikkuisen vähemmän. Tämä on oikeastaan lapsille tai joka tapauksessa vähän nuoremmalle väelle tarkoitettu kirja, mutta en usko että lapset tajuavat näitä vitsejä tai mitään.

frink.jpg