lauantai, 21. maaliskuu 2020

Sofi Oksanen: Baby Jane

ES_GHaEWkAAzp9t.jpg

Luin tämän siksi että haluan katsoa tästä kirjasta tehdyn leffan jossa toista pääroolia esittää Maria Ylipää, ja ajattelin että on järkevää lukea kirja ensin.

Tässä kuvattiin todella osuvasti sitä miltä tuntuu rakastaa masentunutta ja emotionaalisesti etäistä ihmistä samalla kun itselläkin on ongelmia. Tässä suhteessa kirjan loppu on aika masentava. En tosin tiedä mitä oikein odotin lopussa tapahtuvan.

Kirjassa kuvataan Helsingin homoskeneä 90-luvulla, ja olen todennut että vaikka old school -homomeininki onkin ihan kiehtovaa aiheena niin en olisi halunnut kuitenkaan itse olla osa sitä sen sisäänpäinlämpeävyyden, binäärisen sukupuolikäsityksen ja elämälle vieraan tiukan homo/hetero-jaottelun takia, ja tietysti sitten ovat nämä aidsit ja yhteiskunnan yleinen homovastaisuus joita ei voi vähätellä. Tarina ei kuitenkaan kerro homofobiasta, onneksi. Päähenkilö elää elämäänsä mielenterveysongelmaisten ihmisten ympäröimänä, ja väittää vastaan kun kulissipoikaystävän normo kaveri olettaa ettei "täyspäinen" ihminen voi kärsiä paniikkihäiriöstä. Onneksi sosiaalinen ilmapiiri on on omastakin lapsuudestani muuttunut sen verran, ettei mielenterveysongelmia pidetä valtakulttuurissa enää niin paljon osoituksena niistä kärsivän huonommuudesta tai peräti pahuudesta, mutta ainahan tuollainen "se oli vaan joku hullu" -diskurssi nousee esiin kun joku tekee jotain pahaa joka ylittää uutiskynnyksen.

Kirjan nimetön päähenkilö ja hänen kumppaninsa Piki hankkivat tienestejä myymällä postitse käytettyjä alusvaatteita. Tämä ei ole minulle ihan sitä "hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle ajautumista joka vaatii epätoivoisia ratkaisuja", jollaista takakannessa maalaillaan. Kirjan tunnelma on aika arkinen ja hetkittäin toiveikaskin, kunnes lopussa toivoa ei ole niin kuin maailmanlopussa ikään. En ehkä suosittele lukemaan tätä kirjaa jos sinulta on vastikään kuollut läheinen. Sen sijaan jos lgbt-teemat kiinnostavat ja haluaa vaikka tutustua Sofi Oksasen tuotantoon mutta ei lukea sotarikoksista ja ihmiskaupasta ja vastaavasta, niin voin kyllä suositella tätä.

sunnuntai, 1. maaliskuu 2020

Blogistania-palkinnot 2019 -äänestys

Blogistanian Finlandia 2019

3 pistettä: Saara Henriksson & Mia Myllymäki (toim.): Siipisulka - Tarinoita enkeleistä

2 pistettä: Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin

 

Blogistanian Tieto 2019

3 pistettä: Liv Strömquist: Einsteinin vaimo

perjantai, 28. helmikuu 2020

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo

Minun oli vaikea uskoa että tekijän sukunimi kirjoitetaan noin, olisin voinut vannoa sen olevan Strömqvist. Tosin ei sekään tarkemmin ajatellen näytä hyvältä.

Tässä oli vähän sellainen best of -meininki, tuntui että kaikki tässä oli jo nähty. Oman Strömquist-suosikkini Nousun & Tuhon tasoa tämä ei hätyytellyt, tämä oli tämmöinen melko yllätyksetön "historian jännät väheksytyt naiset" -kokoelma. Toki neromyytin kolistelu on aina paikallaan. En vain oikein tuntenut oppivani tästä mitään vaan lähinnä saavani vahvistusta olemassa oleville mielipiteilleni, mikä ei pidemmän päälle ole kovin kiinnostavaa.

perjantai, 28. helmikuu 2020

Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin

Syy miksi pidän elämäkerroista ja autofiktiosta, on että oikeille ihmisille tapahtuu monesti mielenkiintoisempia asioita kuin fiktiivisille eikä elämä noudattele kuluneita tarinan kaavoja, paitsi ehkä joidenkin elämä, mutta sellaisten tyypien elämäkertoja en haluaisikaan lukea. (Elämäkertaelokuvat taas tuppaavat olevan ihan toivottoman kaavamaisia ja sokerikuorrutettuja, mutta kirjoihin tämä ei jostain syystä päde.) En usko että kukaan, joka ei ole moista itse kokeillut, kirjoittaisi kiinalaisesta pelialasta tai homokulttuurista ainakaan samassa kirjassa. Lisäksi tällaiset kirjat, joissa seurataan arkea itselle vieraassa kulttuurissa, ovat hyvää nojatuolimatkailua ja tuovat perspektiiviä omiin ajatuksiin ja elämänkokemuksiin.

Emma menee töihin kiinalaiseen pelifirmaan, jossa hänet laitetaan lähinnä kopioimaan Candy Crushia. Paikallinen lesboyhteisö vaikuttaa ensin jännittävältä mutta osoittautuu vähintään yhtä normittuneeksii kuin muukin yhteiskunta, epäonnistuneet suhteet seuraavat toisiaan eikä väkivallaltakaan vältytä. Kulttuurierot ja Kantasen tapa kirjoittaa tuovat kirjaan omituisen, epätodellisen  tunnelman, kuin olisi unessa tai aasialaisessa elokuvassa jossa on punasävyinen valaistus ja neonkylttejä ja nuudeliravintoloita. Taustalla kulkee hitaasti syttyvä ystävyys ja rakkaus työkaveriin, joka jää kuitenkin saavuttamattomaksi. 

Ainoa toinen kirja johon tätä voisi ehkä verrata on Chun Shun Beijing beibi, ja sekään ei ole kovin samanlainen muuten kuin että se sijoittuu Pekingiin, on nuoren naisen kirjoittama ja omakohtainen. (Lisäksi luin sen yläasteella joten en osaa sanoa kuinka luotettava arvio tämäkään nyt sitten on.)

Suosittelen muuten kuuntelemaan tämän äänikirjana, Mirjami Heikkisellä on hunajainen ääni.

sunnuntai, 2. helmikuu 2020

JP Koskinen: Luciferin oppipojat

Aloin kuunnella tätä kirjaa koska halusin lukea (kuunnella) jotain kyborgeihin liittyvää. En tiedä miten hyvä vaihtoehto tämä oli siihen tarpeeseen, tämän kirjan kyborgit kun ovat lähinnä persoonattomia liharobotteja. Tosin sama pätee kirjan ihmishahmoihinkin.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen joka kyllä muistuttaa sukupuolirooleiltaan ja muutenkin lähinnä jotain 80-lukua, mutta jossa tähtienvälinen matkustus on mahdollista ja jopa arkipäiväistä, vähän samaan tyyliin kuin nykyään Kansainvälinen avaruusasema ja aurinkokunnan planeetoista kuvia räpsivät avaruusluotaimet. Omassa tarkkaavaisuudessanikin oli varmasti vikaa, mutta minulle tuotti vaikeuksia pysyä kirjan aikajanassa kärryillä, muistaakseni jossain vaiheessa sanottiin että eletään 2040-lukua ja joskus taas että 2140-lukua. Äänikirja ei varsinaisesti auttanut tässä, etenkään kun kuuntelin tätä välillä illalla nukahtaakseni. Joka tapauksessa, samalla kun toisaalla matkustellaan eksoplaneetoille, päähenkilön lapset leikkivät kotona aataminaikuisilla sotaukkeleilla ja vaimo pilkkoo kyökkipiikana salaattia keittiössä. Kaikenlaiset pseudotieteet ja kreationismi tuntuvat olevan kovassa huudossa astronauttien ja tieteentekijöiden keskuudessa. Maailma oli niin köykäisesti rakennettu ja epäuskottava että eläytyminen tähän kirjaan oli vaikeaa. Muutamat käänteet olivat sentään ihan viihdyttäviä hölmöydessään.

Pari muutakin asiaa noiden aiemmin mainittujen lisäksi ärsyttivät tai oudoksuttivat. Ensinnäkin kirjan käsitys ihmiskunnan historiasta on rasittavan länsimaiskeskeinen, annetaan sellainen kuva että natsien valtaannousu ja Jeesuksen vaikutustyö olisivat jotain koko maailmassa aivan vertaansa vailla olevia tapahtumia. Toiseksi päähenkilö tulee lopussa siihen johtopäätökseen että ihmisestä tekee ihmisen ruumis eikä mieli, mikä oli mielestäni aivan käsittämättömän idioottimaista, varsinkin kun toisaalta taas kyborgien ihmismäisyyden tuntuu määrittelevän se, mitä niillä liikkuu pääkopassa. Aiheen käsittelyssä ei päästä oikein puusta pitkään vaikka eri hahmot kyllä vertaavat kyborgeja vasaroihin ja muihin työkaluihin noin miljoona kertaa.

Vaikka toteutus töksähtelee, kirjan perusidea kyllä pisti miettimään, miten itse suhtautuisin, jos jostain ilmenisi todisteita siitä ettei jumalaa ole olemassa. Vaikken olekaan uskovainen tai edes "hengellinen", niin kuin nykyään usein sanotaan, ajatus tuntuu silti jotenkin kolkolta ja yksinäiseltä. Jännää tehdä tällaisia havaintoja itsestään.

Äänikirjan lukija oli oikein hyvä. Tämä on yksi niitä asioita jotka koen aina tärkeäksi mainita kun aihetta on.