tiistai, 29. elokuu 2017

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta

Tuotantoeläinten kohtelu on niitä aihealueita joilla pystyn kiihdyttämään itseni suorastaan räjähdyspisteeseen ja niitä asioita jotka saavat minut uskomaan ihmiskunnan perimmäiseen pahuuteen ja siihen etteivät ihmiset ansaitse mitään sellaista sokerista ja kivaa kuten kuolemanjälkeistä elämää, jos siihen nyt uskoisin muutenkaan. Tämäkin kirja on täyttä tosielämän kidutuskauhua, pieniä porsaita lopetetaan paiskaamalla ne päin seinää ja tiputetaan ne sitten paskakasaan, eläimet eivät pysty liikkumaan, niillä on märkiviä haavoja joita ne eivät pysty varomaan koska tilaa ei ole, broilerihallissa kituu lintuja joiden jalat osoittavat minne sattuu, lehmiltä viedään niiden poikaset uudestaan ja uudestaan, ja niin edespäin. Painajaismaista. Laki suojelee joitain eläimiä, eli lemmikkejä ja villieläimiä, mutta toisilla taas ei ole mitään arvoa jos ne tai jokin niiden erite tai munasolut tms. sattuvat ihmisten mielestä maistumaan hyvältä. Kyllä siinä kansa raivostuisi jos joku kohtelisi koiria samalla tavalla kuin tässä kirjassa sikoja kohdellaan. Tosin tämä epäsuhta näkyy omassakin elämässäni kun lusikoin perheeni koiralle mitälie maksapateeta ruokakuppiin. Onneksi itse voi olla ilman.

tiistai, 29. elokuu 2017

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Jotkut kirjat kärsivät uudelleen luvusta, ja tästä syystä en olekaan uskaltanut lukea joitain erityisen suuren vaikutuksen tehneitä tapauksia uudestaan. Lapsena sikahyvänä pitämäni Velho ja leijonakin tuotti pettymyksen aikuisiällä. Liikkuva linna on toista maata, pidin siitä jo teini-ikäisenä mutta nyt luullakseni osasin arvostaa sen hahmoja, dialogia, kirjoitustyyliä ja yleistä pöhelöyttä aiempaakin enemmän. Tosin muistin kirjan tapahtumista hämmästyttävän vähän, en oikeastaan mitään. Ainoa tutunoloinen kohtaus oli se jossa Howl oli kännissä.

Kirjaan perustuvan elokuvan olen nähnyt monta kertaa, ja huomasin nyt lukiessani sen noudattavan kirjaa joidenkin yksityiskohtien osalta yllättävänkin tarkasti, mutta suurempien linjojen kanssa se menee ihan omia teitään ja monia hahmoja on sulautettu yhteen yms. Molemmat teokset ovat sekavia, mutta elokuva on kyllä siinä suhteessa omaa luokkaansa, siinä kun ei juuri selitellä mitä tapahtuu ja miksi, ja sitten siihen on on vielä lisäilty kaikkea ekstra-outoutta ja lentelyä koska kyseessä on Hayao Miyazakin elokuva. Leffasta on jäänyt minulle ja siskolleni lentäväksi lauseeksi "kaadan vettä päällesi".

Palatakseni kirjaan, niin vaikka tämä olikin mainio opus ja hyvää eskapismia, niin minua jäi ärsyttämään tässä sama juttu kuin Neil Gaimanin Tähtisumua:ssa (jossa kyllä oli muutenkin pielessä yksi jos toinen asia), eli se että tähdet (tai meteorit/meteoriitit?) kuvataan pienikokoisina, elävinä olentoina, ja Gaimanin kirjassa vielä ihmishahmoisina, hrrr. Tuollainen ei mielestäni luo mitään satumaista tunnelmaa vaan pikemminkin etäännyttää tarinasta. Tulee vaikutelma etteivät henkilöt elä missään oikeassa maailmassa vaan jossain umpiossa jonka "taivaalla" killuu ihmisiä/tulipalloja jotka joku on sinne laittanut varmaan jossain koemielessä. Calcifer on joka tapauksessa ihan kiva hahmo.

keskiviikko, 23. elokuu 2017

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Tämä oli itselleni jotenkin niin yhdentekevä lukukokemus, että meni yli viikko ennen kuin jaksoin blogata tästä. Kirja oli suunnilleen yhtä tylsä kuin oma elämäni, ellei tylsempikin. Tosin, kirjan päähenkilöllä on oikea pingviini ja itselläni vain moista esittävä pehmolelu. 

Kirja koostuu lähinnä toistuvista jaksoista, joissa päähenkilö Viktor työskentelee, ruokkii lemmikkinsä ja juo teetä/kahvia/viinaa. Meininki on ankeaa, mutta se toi hyvällä tavalla mieleen Venäjän visiittini, vaikka kirja sijoittuu Ukrainaan. Autenttisen tunnelman lisäksi pidin siitä pingviinistä, se oli herttainen. Tietenkin on myös mielenkiintoista päästä tutustumaan toisenlaisiin kulttuureihin, tässä esim. siihen että uuttavuotta vietettiin melko samaan tapaan kuin meillä joulua.

keskiviikko, 2. elokuu 2017

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Tämä postaus liittyy tällaiseen Oulun kirjastojen tempaukseen: https://www.ouka.fi/oulu/kirjasto/kirjametro

Tämän kirjan kanssa tuntuu menevän kärjistetysti niin, että suurin osa lukijoista on ihan myytyjä ja noin 10-20 % ei pidä ollenkaan. Itse vuorottelin noiden kahden ääripään välillä melko lailla koko kirjan ajan, tai sanotaanko nyt niin että aluksi olin että mitäs shaibaa se tämä on, suurimman osan kirjaa viihdyin hauskan dialogin ja veikeiden hahmojen parissa ihmetellen ajoittaista outoa naiskuvaa, hokien päässäni että ajankuva ajankuva ajankuva, ja lopuksi tuumin taas että mitäs shaibaa se tämä on.

Tarkemmin eriteltynä: tunnelmallinen kuvaus Barcelonasta uhkasi nostattaa matkakuumeen, miesten välistä ystävyyttä oli kuvattu kivasti, yksi keskeisistä hahmoista toi ainakin aluksi ilahduttavasti mieleen Ankkamiehen ja oli muutenkin mieleeni peittelemättömästä namusetämäisyydestään huolimatta, eräs sivuhahmo hourailee seksikkäistä meikkaavista demonimiehistä kuin tämän blogin kirjoittaja yläasteikäisenä, ja niin edespäin. Tuossa luettelin siis asioita joista pidin, eikä niillä ole mitään tekemistä kirjan juonen kanssa, joka on melkoista kuraa. Päähenkilö selvittelee mystisen kirjailijan mysteeriä. Kirjailijan ja päähenkilön elämässä on samankaltaisuuksia, kuten kielletty unelmatyttöystävä jonka oma isä sulloo johonkin kidutuskammioon liiallisen "itsenäisyyden" seurauksena, ja sitä naisten kärsimyksellä mehustelua sitten riittää. Yksi nainen vaikuttaa oikealta hahmolta jolla on muukin funktio kuin kärsiminen, kunnes tämäkin tarjoutuu raiskattavaksi ja taas saa lyödä kättä otsaan. Mysteerikin, sikäli kun sellaista edes on, ratkeaa harvinaisen epätyydyttävällä ja -luontevalla infodumpilla joka kirjaimellisesti ojennetaan päähenkilön käteen. Saamme tietää menneet käänteentekevät tapahtumat pienintä yksityiskohtaa (ja kuolevan ihmisen viimeisiä tuntemuksia) myöten sellaisen henkilön näkökulmasta joka ei itse ollut paikalla. Mestarillista! Täydellisesti asioita ja repliikkejä muistavat turhat kertojahahmot vituttavat aina kirjoissa muutenkin, mutta tässä se jotenkin aivan korostuu.

Yhteenveto: Tässä oli hohdokkaat hetkensä, mutta Homer Simpsonilta lainatut lopputerveiseni Zafónille kuuluvat: "You take forever to say nothing." Jatko-osat jätän väliin, ainakin jos ne ovat yhtä paksuja.

perjantai, 30. kesäkuu 2017

Terry Pratchett: Soul Music

Tässä on teos jota monet tuntuvat pitävän yhtenä sarjan huonoimmista. Ymmärrän tunteen. Enimmän aikaa seurataan kolmijäsenisen bändin sahailua ympäriinsä ja sisältönä toimivat lähinnä hölmöt mutta alkukielelläkin vaikeasti avautuvat musiikkiaiheiset puujalkavitsit. Voin vain sääliä niitä jotka ovat tämän lukeneet käännettynä.

Loppua kohden minua alkoi häiritä samanlainen hatara logiikka ylimaallisten voimien suhteen kuin Good Omensissa. Mihin joku Kuolemakin tarvitsee hevosta (tai tässä tapauksessa moottoripyörää) kun tyyppi pystyy teleporttaamaan minne tahansa ja itse asiassa on jo kaikkialla valmiiksi, kuten tässä kirjassakin mainitaan? Hämärää. Kansi on joka tapauksessa kiva.

16906204_1859665750976877_74237217055052

Jos koko teos olisi ollut yhtä hieno kuin viimeiset kymmenisen sivua ja muutama kohtaus sitä ennen, olisin päräyttänyt tälle Goodreadsissa viisi tähteä. Oli hyvin lähellä etten alkanut itkeä lopussa.

Tästä on tosiaan tehty vuonna 1997 piirrossarja, joka on ihan hauska, melko ruman näköinen ja jossa on hämmentävän hyvä soundtrack, ja pääosassa on ääntelemässä Christopher Lee. Sarja löytyy Youtubesta: https://www.youtube.com/watch?v=rRhzClMa7qs