perjantai, 31. maaliskuu 2017

Terry Pratchett: Suuri ajomatka

Ajattelin, että koska en kuitenkaan pysty keskittymään pääsykokeisiin lukuun kun mielessä pyörivät lähinnä musikaalit (itse asiassa jäin kesken tuon lauseen kirjoittamisenkin miettimään, että pitäisikö ostaa liput Catsiin ennen kuin ne myydään loppuun) niin voin yhtä hyvin blogata tässä välissä tämmöisestä kirjasta jonka luin joskus kaksi viikkoa sitten. Siinä oli jotain samaa kuin sitä edellisessä lukemassani kirjassa, Uljaassa uudessa maailmassa (josta kirjoittamani postaus sai ilmeisesti monet lukijat pudistelemaan päätään että hyhhyh, tuohon teokseen en koske kyllä pitkällä tikullakaan, mikä ei ollut ihan tarkoitukseni). Tässäkin oli ulkopuolisia resupekkoja jotka ahdistuvat kliinisessä ja yltäkylläisessä, hermeettisesti suljetussa maailmassa (opin sanan "hermeettinen" eräästä blogitekstistä joka käsitteli Pelle Hermannia). Kovin kauan tuollaisia teemoja ei kyllä pyöritellä, oikeastaan tämä on enemmän tarina pakolaisuudesta.

Suuri ajomatka (jonka ytimekkäämpi alkuperäinen nimi on Truckers, ja lupaan että tämä oli viimeinen suluissa oleva sivuhuomautus) kertoo ontuista, englanniksi "nomes", jotka pakenevat surkeista elinoloista rekan kyydissä ja päätyvät markettiin jossa asuu tuhansittain heidän hyvinvoivia lajitovereitaan. Paikalliset pitävät kaupan perustajaa Velj. Arnoldia (perust.1905) jonkinlaisena jumalana. Lukujen alussa on huvittavia otteita onttujen pyhistä teksteistä:

"IV     Olkoon Liikkuvilla Portailla Merkki: Koirat ja Lastenrattaat Kannettava;

V.    Ja Velj. Arnold (perust. 1905) vihastui suuresti, sillä monet eivät kantaneet koiria eivätkä lastenrattaita;"

Piakkoin ilmenee, että tälle uudelle uljaalle maailmalle, oleskeluyhteiskunnalle, on tulossa loppu, kun kauppa suljetaan. He suuntaavat kohti luvattua maata, koska ovat saaneet selville olevansa oikeasti kotoisin ulkoavaruudesta. Tämäntyyppiset juonenkäänteet eivät ole järin suosittuja, ihmiset ovat vihastuneet eräänkin Stephen Kingin tiiliskiven loppuratkaisusta, mutta itse tykkään älyttömyydestä. Kunhan se ei ole sentyyppistä älyttömyyttä että Voldemortilla onkin tytär, tms.

Koko kirja oli oikeastaan pelkkää alustusta. Hahmot eivät johonkin Kiekkomaailman populaatioon verrattuna ole järin mielenkiintoisia, mutta heissä on vastaavanlaista yleisinhimillisyyttä jollaisella Terry on saanut kaiken maailman zombeista ja rotistakin tehtyä sympaattista porukkaa. Suomennos tuntui aavistuksen laadukkaammalta kuin joissakin muissa TP:n kirjoissa, tai ainakin kirjoitusvirheitä oli pikkuisen vähemmän. Tämä on oikeastaan lapsille tai joka tapauksessa vähän nuoremmalle väelle tarkoitettu kirja, mutta en usko että lapset tajuavat näitä vitsejä tai mitään.

frink.jpg

lauantai, 25. maaliskuu 2017

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä

lumoava_luonto.jpg

Kuvassa näkyvästä päivämäärästä huolimatta postaan tämän postauksen, jolla osallistun luontokirjahaasteeseen (https://oksanhyllylta.blogspot.fi/2017/02/lumoava-luonto-luontokirjahaaste-2232017.html?showComment=1490380208080#c470245384041052037) vasta tänään, kun luinkin tämän loppuun vasta eilen .Viime aikoina ei ole oikein ehtinyt lukea muuta kuin pääsykoekirjoja, mutta koska biologian alalle olen hakeutumassa, ajattelin ettei ajan käyttämisestä tähän kirjaan voi kauheasti haittaa olla.

17265574_265927797185032_290131265970398

Kuittaan tällä myös tämänvuotisen lukuhaasteeni (https://www.popsugar.com/love/Reading-Challenge-2017-42561300) kohdan kirjasta jossa on kissa kannessa.

Kutistuva turska jätti vähän ristiriitaisiin tunteisiin. Se on täynnä erittäin mielenkiintoisia ja yllättäviä faktoja, ja on aina hyvä kun tieteestä kirjoitetaan helppotajuisesti, varsinkin tällaisesta aiheesta kuin evoluutio, jota vastaan hangoitellaan ymmärtämättä koko homman ideaa, joka on oikeastaan todella yksinkertainen ja itsestäänselvän oloinen. Kirjassa on kuitenkin paljon kirjoitusvirheitä, ja sen kirjoittamisesta kulunut aika, kymmenen vuotta, näkyi jo jossain yksityiskohdissa. Viime vuosien keskusteluilmapiiriin nähden pisti silmään ainakin kohta, jossa kerrottiin että eläinten sukupuolet ilmenevät monimuotoisesti ja ovat joskus vaikeasti määriteltävissä, toisin kuin ihmisillä, joilla miespuolisilla yksilöillä on XY-kromosomit ja kikkeli ja täts it. Tällaisena luonnosta vieraantuneena cityhippinä olin nähdä punaista kohdassa, jossa tyynen asiallisesti kerrottiin, miten kanaloissa työskentelevät harjaantuneet asiantuntijat latelevat "turhat kukonpojat" liukuhihnoille joilla ne kuskataan "nopeaan ja tuskattomaan" kuolemaansa. Kieltämättä nopeaan monessakin mielessä, kun kyse on vasta kuoriutuneista linnuista. Ostakaa ihmiset kananmunia, sopii myös kasvissyöjälle!! Rutinoista huolimatta voisin suositella tätä kirjaa kyllä kenelle tahansa, totuus on tarua ihmeellisempää ja niinpäinpois.

lauantai, 11. maaliskuu 2017

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

london-1029178_960_720.jpg

Mukava ja helppo elämä on tylsää, ainakin ulkopuolisen silmin. Ei siitä hyvää tarinaa saa. Sen sijaan kuvaillunlaisen elämän eläminen on, no, mukavaa? Jos joku yrittää väkisin "vapauttaa" sinut jostain asiasta, joka tuottaa sinulle mielihyvää, miten reagoit? Useimmissa tulevaisuuteen sijoittuvissa kirjoissa valtiovalta sortaa kansalaista, mutta tämä onkin utopia, joissa ihmisillä on kaikki mitä he tarvitsevat ja enemmänkin. Osa ihmisistä tosin on muunneltu jo alkiovaiheessa alemman luokan kansalaisiksi jotka tekevät ikävämpiä töitä (koska robotteja ei ole ilmeisesti keksitty?) mutta heidätkin on ehdollistettu asemaansa tyytyväiseksi. Työn vastapainoksi tarjolla on runsaasti viihdettä ja huumeita. Seksuaalielämä on vapaata (tosin naiskentelua jatkuvasti yhden ja saman ihmisen kanssa ei pidetä suotavana, ja ehkäisy on pakollista niillä joiden on jostain syystä annettu pitää lisääntymiskykynsä). Suunnilleen kaikelle "luonnolliselle" on keksitty jokin toimivampi ja parempi synteettinen vastine. Kenelläkään ei pitäisi olla syytä olla tyytymätön, mutta silti muutama satunnainen yksilö kaipaa yksiavioisuutta, uskontoja, kirjallisuutta, taidetta sun muuta sellaista josta on luovuttu turhana ja hankalana. Nämäkään tyypit eivät ole mitään individualistisia sankareita vaan lähinnä yksinäisiä, säälittäviä hahmoja. Pystyin samaistumaan heihin jossain määrin, sillä vaikka olen vasta parikymppinen niin minun on jotenkin vaikea (ja yleensä aika vähän haluakaan) pysyä kärryillä missä tässä maailmassa oikein mennään. Tosin olen myös sitä mieltä, että uljas uusi maailma voisi olla tätä maailmaa parempi paikka elää, jos sen lievän painajaismaisuuden ulkopuolisen silmin nähtynä ei antaisi häiritä. Eihän mitään ulkopuolisia tarkkailijoita edes olisi, jos kaikki sujuisi niin kuin pitääkin, vaan olisimme kaikki yhtä hedonista, tyytyväistä, polygamista perhettä.

Vaikka tarinassa itsessään loppujen lopuksi nousee kiintoisasti esille erilaisia näkökulmia asioihin, sitä ennen on kirjoittajan jälkikäteen kirjoittama esipuhe, jossa hän selittää miten hänen kirjansa pitää ymmärtää, miten ihmisten hänen mielestään pitäisi elää ja mitä äskenmainittua korostavia turhia lisäyksiä hän olisi kirjaansa tehnyt jos olisi kirjoittanut sen myöhemmin. Esipuhe yhdistettynä alun paatoksellisuuteen ja Fordin mainintaan joka toisessa repliikissä sai minut kirjoittamaan edellisessä blogitekstissäni esillä olevan purkauksen. Myös hahmojen kommunismiin viittaavat nimet tuntuivat lapselliselta yksityiskohdalta. Tätä ilmeisesti luetetaan kouluissa maailmalla, syynä otaksuttavasti joko se että saadaan nuoret pohtimaan diippiä kelaa yhteiskunnasta tai sitten se, että he lakkaisivat haluamasta mukavaa, helppoa elämää ja haluaisivat olla sen sijaan traagisia sankareita jotka tullaan muistamaan myöhemmin? Omasta mielestäni tämä siis oli hyvin kirjoitettu teos, joka kertoi paljon joistakin asioista, mutta en oikein tiedä, miksi. Huxley itse ja äidinkielenopettajat luultavasti osaisivat antaa tälle kirjalle jonkun koherentin ja yksipuolisen selityksen kuin apteekin hyllyltä. Minusta tuntuu että olisin varmaan jumaloinut Uljasta uutta maailmaa jos olisin lukenut sen vähän nuorempana, vrt. Eläinten vallankumous joka oli 15-vuotiaana mielestäni maailman paras kirja.

torstai, 16. helmikuu 2017

Ystävänpäivän lukumaraton

kakkaa.jpg 

Tämmöinen oli. http://tuntematon-lukija.blogspot.fi/2017/02/tulossa-ystavanpaivan-lukumaraton.html

Tempaus ei ollut omalta osaltani mikään varsinainen menestys. Ensimmäinen kirja, jota aloin lukea, oli Pauliina Haasjoen runoteos Planeetta, jonka äitini oli lainannut kirjastosta itselleen mutta halusi minun jostain syystä lukevan ensin. Sen lisäksi, etten itse osaa kirjoittaa runoja, en myöskään koe osaavani kirjoittaa tai sanoa runoudesta oikein mitään. Toki on runoja joista pidän, mutta niiden kohdalla, joista en pidä tai joita en oikein ymmärrä, tuntuu että vika on enemmänkin minussa itsessäni, että tässä on joku juttu joka ei vain mene jakeluun. Runoja ei varmaan ylipäätään pitäisi "maratoonata" vaan keskittyä muutamaan kerrallaan ajan kanssa. En osaa sanoa tästä teoksesta mitään se älykkämpää kuin että tykkäsin siitä kohdasta jossa oli avaruusalus. Hyvä minä. Jätin tämän kesken.

Luin myös Aldous Huxleyn Uljasta uutta maailmaa. Olen aloittanut sen kaksi kertaa aiemminkin ja pääsin sentään tämän rupeaman aikana jo pidemmälle kun kummallakaan aiemmalla yrityksellä, mutta jotenkin tämä tuntui nyt typerämmältä kuin aiemmin. Tuntui että Huxley on kirjoittaessaan kiherrellyt itsekseen omalle nerokkuudelleen, tajuattekste, Ford on tässä vähän niinku Jeesus! Mainitsenpa Fordin joka toisella sivulla niin kaikille tulee selväksi miten fiksu jätkä mä olen! Tai ehkä hän on kirjoittanut yhteiskunnan turmeltuneisuuden nostattaman raivon vallassa höyry korvista tupruten. En tiedä, onko kumpikaan noista kuvitelmista lähelläkään totuutta, mutta tuollaisia mielikuvia minulle heräsi. Tämän kirjan hienouksia ovat minulle joskus hehkuttaneet jo aiemmin mainitun äitini, joka ei muuten pahemmin lue scifiä, terve äiti jos luet tätä, lisäksi yksi tuttava joka ei muuten ollut ilmeisesti tavannut lukea kirjoja lainkaan, joten kai tämä sitten on toimiva johdatus lajityypin tai yleisemmin kirjallisuuden maailmaan. Itselläni on noussut tähän mennessä mieleen lähinnä kaksi adjektiivia, ja ne ovat "osoitteleva" ja "lapsellinen". Mutta tästä kirjasta vielä lisää kun olen saanut sen luettua. Maratonin yhteissivumääräksi jäi, jos laskin oikein, 99.

keskiviikko, 8. helmikuu 2017

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

800px-Bruce_Springsteen_1988.jpg

Tuossa on nuoren Bruce Springsteenin kuva koska toista kirjan päähenkilöistä, Samuelia, luonnehditaan hänen näköisekseen. Toinen (ja oikeastaan ensisijainen) päähenkilö, Joe, on hänen isänsä. Välillä näkökulma on myös Samuelin äidin Alinan, mutta hänen tehtävänään on enimmäkseen olla huolestunut siitä että mitähän Joe tai Samuel tai joku muu mieshahmo nyt meinaa. Tosin on hänellä enemmän itsenäistä tekemistä kuin vaikka Twilightin Bellalla, johon tosin ei paljon vaadita, vaikka Bella on olevinaan päähenkilö...

Twilight sikseen. Tämä oli hyvä kirja. Aloitin tämän lukemisen tosin jo melkein vuosi sitten, joten alkupuoliskon tapahtumat eivät ole enää ihan tuoreimmassa mahdollisessa muistissa. Kirjoitustyyli, intensiivinen tunnelma ja hahmoista varsinkin Samuel tekivät vaikutuksen. Kirjaa on sekä kehuttu että moitittu siitä, että sillä niin monta eri teemaa, mutta mielestäni tämä oli mielenkiintoinen tyylivalinta. Jotkut teemat tosin jäävät hieman irrallisiksi tai keskeneräisiksi, kuten kaskaat ja se autismilääkejuttu. Vaikka kukaan kirjassa nimeltä mainituista henkilöistä ei edes kokeile kyseistä lääkettä, siitä on juttua sivukaupalla. Hahmoista Joen tyttäret ovat melko karikatyyrimäisiä (tosin tuontapaisia tyyppejä on maailma täynnä, mutta fiktion ei tarvitsisi olla) vaikka heitä loppuvaiheessa pikavauhtia vähän yritetäänkin syventää. Kävi mielessä, onko heidän banaaliudessaan tarkoitus olla jonkinlainen vertailukohta Samuelille, jonka kiinnostuksenkohteet eivät rajoitu laihdutukseen ja tekstailuun. Heistä vanhemman ikään suhtaudutaan hämmentävä kaksijakoisesti, hahmon esim. mainitaan useaan kertaan käyttävän satunnaisesti alkoholia ja kannabista, mutta Joe ei tunnu tästä juuri piittaavan vaan sen sijaan tarjoaa tälle itsekin olutta? Toisessa kohdassa taas sanotaan jotain tähän tyyliin kuin "lapset oli saatu nukkumaan", niin kuin kyse olisi jostain kolmevuotiaasta. Tuntuu myös vähän ontolta kun tyttöjen painotetaan olevan Joelle tärkeintä maailmassa, käytännössä he nimittäin vaikuttavat olevan hänelle enemmän rasite ja mielipahan aihe kuin mikään voimavara. Tosin noin kai se menee kun on lapsia.

Tiettyjen Samuelin edesottamuksia ja mielenmaisemaa kuvaavien jaksojen lisäksi vaikuttavinta sisältöä tässä kirjassa olivat mielestäni Joen seikkailut virtuaalimaailmassa. Kirjan sisäisessä maailmassa (jonka luulisi sijoittuvan tulevaisuuteen, mutta joka itseasiassa laskujeni mukaan sijoittuu parin vuoden taakse menneisyyteen, mikä kirjan ilmestymisen aikaan toki oli vielä erittäin välitöntä lähitulevaisuutta) on keksitty laite, jolla voi kokea asioita todentuntuisesti kotona istuskellen ja käyttää internetiä, yms. Tuollainen tuntuu loogiselta seuraavalta (tai sitä seuraavalta) askeleelta teknologian kehityksessä ja joltain mitä olisi mielenkiintoista kokeilla, mutta tuollaista kerran kokeiltuaan ei varmaankaan enää viitsisi palata vanhaan tai kohta edes näkisi mitään järkevää syytä olla käyttämättä laitetta taukoamatta maailman tappiin asti. Vaikka tässä vaiheessa tuon pystyikin vielä ainakin osittain ottamaan jännänä tieteisfiktiona, niin silti tuollaisesta lukeminen saa minut usein haaveilemaan muuttamisesta yksin jonnekin metsän keskelle syömään kuolleita oravia. 

Asiasta toiseen, miksi tässä oli niin luotaantyöntävästi kuvailtuja seksikohtauksia? Jos jonkin neuvon voisin Valtoselle antaa niin se olisi se, ettei kannata ainakaan alkaa kirjoittaa eroottisia novelleja.