Herb-niminen sälli asustelee eräänlaisessa kuvussa jollain jollain kaukaisella planeetalla. Hän ei tunnu välittävän kenestäkään muusta kuin itsestään ja idolistaan Jenna Foxista, jopa naapurikuvussa asuvaan sairaaseen Rybys-nimiseen naiseen hän suhtautuu melko välinpitämättömästi. Tästäpä suuttuu itse Jumala, joka lähettää Herbin, Rybysin ja mystisen Elias-papparaisen takaisin ihmiskunnan syntymäkotiin Maahan, sillä Rybys on myös raskaana. Tämä ei odota mitä tahansa vauvaa vaan Jumalaa itseään.

 

Maahan päästyään Herb ja Rybys kuolevat pian "tapaturmaisesti", Rybysin auttamiseksi ei voi tehdä enää mitään mutta Herb pistetään kymmeneksi vuodeksi jonkinlaiseen säiliöön. Elias kasvattaa tällä välin jumalallista vauvaa, Emmanuelia, kunnes tämä alkaa kasvaessaan pikku hiljaa itsekin muistaa, kuka on. Hänen ystävänsä Zinakaan ei ole mikään tavallinen kuolevainen, ja lisäksi olisi se Saatanakin vielä voitettavana.

 

Jumalan pojan paluu on siis alusta loppuun hyvin uskonnontäyteinen kirja, mutta aihetta ei käsitellä mitenkään yksisilmäisesti. Olen joskus miettinyt, että jos kristinuskon Jumala olisi "oikeasti" sellainen kuin elokuvassa Bruce taivaanlahja, niin jos en sentään itse uskoisi häneen niin ainakin arvostaisin häntä suuresti myyttisenä hahmona. Tästä kirjasta tuli samanlainen fiilis. Dickin tapa selittää kristinuskoa ja juutalaisuutta vetosi minuun.

Näitä syvällisiä teemoja pyöritellessä scifi jää kirjassa vähemmälle ja oikeastaan aika turhaksi. Tapahtumat olisivat mielestäni voineet sijoittua vaikka kirjoittamishetkeen, eli 80-luvulle. Maininnat pankkiroboteista, siirtokuntaplaneetoista yms. mielestäni vain rikkoivat kirjan tunnelman hölmösti eivätkä varsinkaan sopineet yhteen videokasettejen ja puhelinkoppien kanssa. Tulevaisuudenkuvakin on jotenkin pakotettu. Pahiksia ovat (itse Paholaisen lisäksi) tietenkin kommunistit, amerikkalaisen kirjoittama kirja kun on kyseessä. Jonkin keksityn planeetan sijaan Herb ja Rybys olisivat voineet asua vaikka Kuussa tai jollain avaruusasemalla. (Se siitä 80-luvusta.)

Varsinaisen päähenkilön eli Emmanuelin, eli sen pojanhahmoisen Jumalan, kuvittelin mielessäni vuoroin Moderni perhe -sarjan Mannyn (varmasti siksi koska häntä kutsutaan välillä Mannyksi) ja saman sarjan Luken (luultavasti koska hänellä kerrotaan yhdessä kohdassa olevan kiharaiset hiukset) näköiseksi. Inhoan muuten sitä kun jonkun hahmon ulkonäköä aletaan kuvailla vasta puolessavälissä kirjaa tai jopa loppupuolella, ne asiat pitäisi hoitaa joko hahmoa esiteltäessä tai olla hoitamatta ollenkaan. Rasittavaa kun omat mielikuvat menevät mäsäksi kesken kaiken. Enimmäisen maailman ongelmia.

Herbin taas näin koko ajan mielessäni Incal-sarjakuvan John DiFoolia muistuttavana. Incal tuli muutenkin ajoittain mieleen.

Kirja on esineenä mielestäni mukavan taipuisa ja sopivan kokoinen.