Tätä kirjaa on vaikea kuvailla. Vaikka siinä käytännössä tapahtuu lähinnä tavallisia arkisia asioita lähes vuosisadan takaisessa Berliinissä, kaikelle annetaan valtavan suuri merkitys, yleensä negatiivinen sellainen.  Alussa majatalon emännän (tai jonkun vastaavan) veljenpoika kertoo erikoisesta vieraasta Harry Hallerista, joka käveli ontumalla, luki paljon kirjoja, joi alkoholia ja kävi treffeillä, mutta vaikutti surulliselta ja pettyneeltä kaikkeen. Tämän alkuosion aikana olin heti myyty, ajattelin että onpa todella ihana mies ja kiinnostava kirja. Sitten kertojanääneksi vaihtuu Harry itse. Saamme tietää, miksi elämä on vaikeaa jo itsessään vaikkei rahaa ja materiaa puuttuisikaan. Itse tiesinkin vastauksen jo, olen tiennyt sen ainakin 15-vuotiaasta asti. Elämä nimittäin on turhaa, itseääntoistavaa ja yksinäistä ja ihmiset ärsyttäviä koohottajia jotka eivät tajua mistään mitään. Harry kärsii, kärsii ja kärsii vähän lisää, päivästä toiseen, ja on luvannut itselleen itsemurhan 50-vuotissyntymäpäivänään, paitsi että hän on yrittänyt sitä jo aiemminkin. Esille tulee melko hyvä termi "itsemurhaaja", henkilö joka ei välttämättä tai todennäköisestikään milloinkaan tapa itseään, mutta pitää sitä aina varteenotettavana vaihtoehtona.

Kun Harry on epämiellyttävän kyläilykokemuksen jälkeen taas tullut siihen ratkaisuun, että hänen on viillettävä auki kaulavaltimonsa, hän ei uskalla mennä takaisin asuntoonsa jossa partaveitsi odottaisi, vaan kiertelee epätoivoisena ympäriinsä. Hän menee kapakkaan jossa ei ole ennen  käynyt ja tapaa siellä naisen, Herminen. Hermine on jonkinlainen prostituoitu, "hyväsydäminen huora", josta Harry saa itselleen saman tien pelastavan oljenkorren, syyn olla tappamatta itseään. (Näihin tunnelmiin samaistuin erittäin vahvasti, itselläni on viime vuosina ollut tapana jonkinlaisen tarkoituksen ja mielekkyyden saadakseni kiintyä joihinkin henkilöihin niin voimakkaasti, että se lopulta kääntynyt itseään vastaan.) Hermine opettaa Harryn tanssimaan ja tutustuttaa tämän ystäviinsä Mariaan, joka niinikään on maksullinen nainen, ja Pabloon, joka on jazzmuusikko. Harry sekä halveksuu jazzia että jollain tapaa myös pitää siitä (jazz taisi olla 1920-luvun dubstep ja autotune), mutta Pablo vaikuttaa hänestä ärsyttävän pinnalliselta persoonalta, vaikka hän tästäkin jollain tavalla silti pitää. Mariasta tulee Harryn rakastettu, mutta ainakin minusta tuntui koko ajan siltä, että he eivät "kuuluneet yhteen". Sellainen tunne siitä oli varmaan tarkoituskin tulla lukijalle.

Kirjan loppupuolella ollaan naamiaisissa, jossa alkukankeuden jälkeen Harryn valtaa onnistuneesti kirjaan kuvailtu riehakas positiivinen joukkopsykoosi. Juhlien päätyttyä ja tunnelman lopahdettua Harry, Pablo ja Hermine viettävät omat yksityiset  jatkonsa huumeita pössytellen, mistä seuraavan tripin aikana Harry saa katsoa peiliin sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti.

Teoksen nimi viittaa Harryn käsitykseen itsestään kaksijakoisena olentona, puoliksi sutena joka ajattelee vain omaa mielihyväänsä ja seuraa vaistojaan ja viettejään ympäristön odotusten sijasta, ja puoliksi ihmisenä joka sivistää itseään, kuuntelee klassista musiikkia ja yrittää jossakin määrin myös miellyttää muita. Hän kuitenkin tajuaa, ettei hänen minuutensa ole jakautunut vain kahteen osaan (saati että se olisi yhtenäinen kokonaisuus), vaan se koostuu tuhansista eri persoonnallisuuksista, "sieluista", kuten kaikkien muidenkin ihmisten mielet vaikka yleisesti toisin ajateltaisiinkin. Lopulta hän myös ainakin yrittää ymmärtää, että vaikka maailmassa on kaikkea rasittavaa paskaa, sen alta pitää yrittää nähdä kaikki hienot ja itselle merkittävät asiat, ja nauraa sille paskalle sen sijaan että antaisi sen lannistaa itsensä. Ja että itselleenkin voi ja pitää nauraa. Vertauskuvana Ärsyttävälle Ihmisten Maailmalle käytetään tässä radiota, teknologian uusinta ja hirveintä keksintöä joka särinällään pilaa hienot musiikkikappaleet, estämättä kuitenkaan kokonaan nauttimasta niistä. Ihan hyödyllinen ohje esim. itsellenikin.