Ensiksi täytyy sanoa, että onpas kyllä melkoista paskaa tämä uusi Vuodatus. Oikein vituttaa. Perusteluja tälle mielipiteelleni ei nyt heru koska en osaa eikä kiinnosta ruveta erittelemään.

No niin, elikkä siis tämänkertainen kirja on, kuten otsikossakin sanotaan, Margaret Atwoodin The Year of the Flood, suomeksi Herran tarhurit. (Pelottaa muuten kirjoittaa tätä juttua kun netti pätkii niin kovasti ja joudun sit kohta aloittamaan alusta tän koko paskan. Siis tän tekstin, ei tota kirjaa.) Nämä kyseiset tarhurit ovat uskonlahkon jäseniä tulevaisuudessa jossa paperi, CD ja DVD ovat edelleen kovaa kamaa ja luonnonvarojen tuhlaus ja eläinten tappaminen jatkuu aivan entiseen malliin. Tarhurit ovat eläinten ja ylipäätään luonnon asialla. He eivät syö lihaa kuin hätätilanteissa (ainakaan periaatteessa) ja yrittävät elää ympäristöä mahdollisimman vähän kuormittaen. Jeesusta he eivät jostain syystä pahemmin noteeraa, mutta Jumala on heidän oppiensa mukaan luonut kaiken olemassa olevan ja rakastaa eläimiä ja ihmisiä yhtäläisesti luomistyönsä tuloksina. Lahkon perustaja ja johtohahmo on Adam One, suomenkielisessä versiossa Aatami Ensimmäinen. Myös muita Adam- ja Eve-alkuisia tyyppejä porukkaan kuuluu, ja näiden tehtävänä on paimentaa rivijäseniä ja opettaa näille erilaisia hyödyllisiä taitoja. Aatameita ja Eevoja ovat ainakin Katuro (kirjassa ei kertaakaan mainita tämän hahmon olevan japanilainen, mutta olettaisin asian olevan näin), Philo (jonkinlainen huumeita vetävä raiskaaja), Burt (huumeita myyvä pedofiili), Rebecca, Pilar, Nuala (läski itkuherkkä bimbo) Zeb sekä Toby, kirjan toinen päähenkilö. Tobyn molemmat vanhemmat kuolevat tämän ollessa vielä nuori. Hänen yrittäessä tienata elantonsa (kirjan viihdyttävimpiä osioita), hän päätyy töihin roskaruokaketjun pihvinkääntäjäksi, ja paikan karmiva omistajakin käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen. Adam One tulee lapsilauman (!) kanssa pelastamaan Tobyn, ja tämä viedään Tarhureiden tukikohtaan, johon hän jää apulaiseksi ja myöhemmin Eevaksi.
Hän on mielestäni huomattavasti mielenkiintoisempi hahmo kuin toinen päähenkilö Ren, Tarhureiden joukossa kasvanut typerähkön oloinen tyttö, joka päätyy vanhemmiten töihin bordelliin.

Kirja alkaa Renin tuskitellessa yksinäisyyttään ja ruuan hupenemista muista ihmisistä tyhjentyneessä bordellissa ja Tobyn tuskitellessa yksinäisyyttään ja ruuan vähyyttä muista ihmisistä tyhjentyneessä kylpylässä. En nyt viitsi spoilata, mihin ne muut ihmiset ovat hävinneet. Sarjan aiemman osan, Oryxin ja Craken, lukeneet tietävätkin jo. Kirjoissa seikkailevat osittain samat hahmot, ja tässä TYOTFissa selviää miten tilanne jatkui O&C:n viimeisen kohtauksen jälkeen. Jatkui muuten aika helkutin jännittävällä tavalla, sanon minä. Lisäksi loppurähinän jälkeen on vuorossa vielä kirjan söpöin kohtaus. Oryxin ja Craken päähenkilö Jimmy, tunnetaan myös nimellä Lumimies, on tässä kirjassa Renin enemmän tai vähemmän yksipuolisen rakkauden kohde. Renin valitellessa lamauttavia lemmentuskiaan en voinut kun samaistua. On tää elämä kamalaa. Tiedän niin hyvin sen tunteen, kun millään ei tunnu olevan merkitystä kun se yksi tietty ei tykkää. Poden kyseistä tunnetta itse asiassa tälläkin hetkellä tässä kirjoittaessani. Toby taas ei esiintynyt ensimmäisessä kirjassa, mutta hän on monitasoinen hahmo ja hänen toimiaan on mielenkiintoista seurata. Häntä käsittelevien kohtausten aikana kirja on myös kielellisesti vahvimmillaan.

Lukujen välissä on Adam Onen kulloiseenkin Tarhureiden juhlapäivään sopiva saarna/puhe ja joku ötököitä, petoeläimiä, lintuja, pyhimyksiä, elämän kiertokulkua, sieniä tai muuta vastaavaa ylistävä virsi. Ihmettelin, miten he muka muistavat niiden sanat, kun Tarhureiden joukossa on asioiden kirjoittaminen paperille kielletty. Adam One toi jotenkin mieleeni Harry Potterien Dumbledoren. Hän on aina tyyni ja lempeä ja häneltä löytyy joku sopiva tai "sopiva" viisaus joka tilanteeseen. Homma menee mielestäni koomiseksi, kun naisen kuolemaan geenimanipuloitujen villikoirien hyökkäyksessä viitataan näin:

"We should not have allowed Melissa to lag so far behind us. Via the conduit of a wild dog pack, she has now made the ultimate Gift to her fellow Creatures, and has become part of God's great dance of proteins. Put Light around her in your hearts."

Oikeastikin fiksulta, tai sanoisinko viisaalta kalskahtavaa juttua häneltä pääsee ilmoille, kuten "we must be a beacon of hope, because if you tell people there's nothing they can do, they will do worse than nothing." Vaikuttavin kohtaus oli mielestäni se, jossa nälkäinen ja hermoheikko Toby menee kaivamaan niityllä lojuvasta sianraadosta matoja syödäkseen niitä, ja sitten tämä, jossa viitataan Amerikassa vallitsevaan outoon vaikenemisen ja kieltämisen tapakulttuuriin ilmastonmuutoksen suhteen.

"Surely I was an optimistic person back then, she thinks. Back there. I woke up whistling. I knew there things wrong in the world, they were referred to, I'd seen them in the onscreen news. But the wrong things were wrong somewhere else.

By the time she'd reached college, the wrongness had moved closer. She remembers the oppresive sensation, like waiting all the time for a heavy stone footfall, then the knock at the door. Everybody knew. Nobody admitted to knowing, If other people began to discuss it, you tuned them out, because what they were saying was both too obvious and so unthinkable.

We're using up the Earth. It's almost gone. You cant live with such fears and keep on whistling. The waiting builds in you like a tide. You start wanting it to be done with. You find yourself saying to the sky, Just do it. Do your worst. Get it over with. She could feel the coming tremor of it running throught her spine, asleep or awake. It never went away, even among the Gardeners. Especially - as time wore on - among the Gardeners."

Luettuani vähän aiemmin sarjakuvaa, jossa jättimäinen hirviöplaneetta söi maapallon, tuo lainaamani kohta oli aika selkäpiitä karmivaa luettavaa. Ja tottahan tuo sitä paitsi on, vaikka kirjan kuvaamassa tulevaisuudenkaan maailmassa porukka ei sitä halua tajuta, edes Texasinkaan muututtua jo asumiskelvottomaksi, Meksikosta puhumattakaan. Renin paras kaveri Amanda, joka esiintyi ensimmäisessä kirjassa Jimmyn tyttöystävänä, on yksi Tex-Mex -pakolaisista.