Pakkoajatukset ovat aika perseestä. Viime yönä, kun en saanut unta ja huomasin kylkiluitteni taipuvan vähän sisäänpäin, painelin niitä niin että pelkäsin niiden katkeavan. Jatkoin tätä siihen asti että muistin että sierainten välissä on sellainen turhan oloinen pikku luu, jota on helppo nitkutella edestakaisin. Vaikka se tuntuu ikävältä ja kuulostaa vielä ikävämmältä, sitä on hankala lopettaa kun sen on aloittanut. Toivoin että voisin amputoida käteni tai ainakin hankkiutua eroon siitä luusta, kun en tajua mitä hyötyäkään siitä on, siellä vaan perkele kiusaamassa. Aamulla (tai no, yhdeltä iltapäivällä) ylösnoustuani en onneksi tuntenut enää suurempaa mielenkiintoa nitkutteluun. Se oli jännä juttu se.

Tämä novelli jonka nyt joulupyhien ratoksi luin, löytyy kokoelmasta Auringonlaskun jälkeen (Otava, 2010). Ostin sen joskus kaksi vuotta sitten R-kioskilta Raahesta ja olen toki lukenut sen kokonaan jo silloin, viimeistä tarinaa lukuunottamatta, mutta se on jo toinen juttu. Tällä kertaa luin siis vain N:än jonka muistin olevan mielenkiintoinen kun siinä lasketaan vastaantulijoiden kenkiä ja siinä on hirviöitä ja jotain ja jotain.

N on mies joka laskee, koskee ja järjestää. Toisin kuin esim. omassa tapauksessani, hänen pakkomielteillään on järkevä syy ja näennäinen tarkoituskin. Hän kokee parillisten lukujen pitävän toisesta universumista kurkkivat vihulaiset loitolla. Nähtyään kiviringin pellolla, hän on tulkintansa mukaan aktivoinut jonkinlaisen prosessin joka on kenties jatkunut esihistoriallisista ajoista lähtien, uhrin (tai vartijan, tms) vaihtuessa aina uuteen edellisen kuoltua. Ensimmäisellä kerralla näyttää kuin kiviä olisi kahdeksan, mutta kun katsoo hetken johonkin muuhun suuntaan ja sitten taas kiviä, niitä onkin enää seitsemän. Ringin keskelle tulee pimeää ja sieltä katsoo silmä. Saattaa se jotain sanoakin. Joen yläpuolella on usvainen aavejoki tai aurinko mollottaa punaisena taivaanrannan yläpuolella, mistään ei kuulu linnunlaulua tai muita normaaleja ääniä. Kahdeksannen kiven saa takaisin paikalleen vain katsomalla rinkiä kameran etsimestä tai jonkin läpinäkyvän pinnan kautta niin monta kertaa että se palautuu, joskus kiviin täytyy myös koskea. Jos kahdeksatta kiveä ei käy vakauttamassa tarpeeksi usein, toisen maailmankaikkeuden örvelöt pääsevät ringistä läpi ja tuhoavat maailman. Näin sanoo N.

N kertoo ongelmastaan John Bonsaintille, psykiatrille. John tietenkin uskoo kyseessä olevan harha, mutta suhtautuu asiaan vakavasti. N:n kivirinki "on olemassa vain hänen päässään, mikä ei tarkoita, etteikö se olisi todellinen", tohtori kirjoittaa muistiinpanoihinsa. Väsyksissään N tekee lopulta itsemurhan. John päättää käydä pellolla, varmistaakseen itselleen ettei pelkää moista höpönlöpöä. Häntä odottaa sama noidankehä (lähes kirjaimellisesti) kuin entistä potilastaankin.

Toisen Kingin kauhutarinan Miseryn tapaan N on sekä pelottava että sivistävä kokemus. Kiinnostuin lukemaan kirjan The Great God Pan, kun N mainitsi sen jossain kohtaa olevan maailman pelottavin tarina tai jotain sellaista ja King vielä saateteksteissä teoksesta jotain höpisee, mainiten unettomaksi jääneet yöt ja muuta tavanomaista. Ostohalujakin heräsi: tilaan ehkä jonkinlaisen kalenterin itse ottamillani kuvilla, ja ostaisin punaiset vaelluskengät jos niille olisi tiedossa jotain käyttöä. Olen ehkä vähän vaikutuksille altis.

N on melko suloinen hahmo, vaikka kuvittelinkin hänet sen jonkun ruman suomalaisnäyttelijän näköiseksi. Hänen kuolemansa teki minut pikkuisen surulliseksi. Johnin sekoaminen on toki hivenen karmivaa mutta lähinnä viihdyttävää luettavaa, hihittelinkin. Jos haluat nähdä tarinan pikakelattuna audiovisuaalisessa muodossa, YouTubesta löytyy sellainenkin. Se ei suostunut näkymään tässä.