Aloitan tämän sepostuksen alusta jo NELJÄTTÄ kertaa, kun *itsesensuuri* *itsesensuuri* *itsesensuuri*-Vuodatus on jotenkin poistanut sen eri vaiheissaan jo kolmesti. Tai siis itsehän sen olen poistanut mutta ei tämä nyt vain minusta voi johtua. Luin tämmöisen klassikkonovellin, lähinnä koska se oli niin houkuttelevan ohut läpyskä. Teemoina on byrokratia, köyhyys sekä elämän merkityksettömyys (ja se, millaisilla asioilla tämä merkityksettömyys voidaan voittaa, ja onko niiden pakko olla jotain yleisesti hyväksyttyjä "terveitä" tapoja). Päähenkilö on melko autistisen oloinen Akaki Akakijevitsh Bashmatskin, venäläinen virkamies. Hän rakastuu uuteen takkiinsa. Ikävä kyllä (siis päähenkilön kannalta) tämä romanssi jää melko lyhyeksi, eikä valtiovaltakaan auta pinteessä. Lopulta paha saa kuitenkin palkkansa ja niin edespäin. Tarina sisältää omituista huumoria, kuten viittauksen päähenkilön tavasta saapua töihin biojätteitä päässään, sekä änkyttävän kummituksen. Kirja ei ollut mielestäni mitenkään erityisen vaikuttava, sympaattinen kylläkin. Erikoisista ihmisistä kertovat tarinat ovat mielestäni aina kertomisen arvoisia, ainakin jos kirjoittaja osaa kirjoittaa.