Tämä oli nyt sitten sellainen kirja, josta en ollut kuullut aiemmin mitään ja joka tarttui kirjastossa (josta minulla ei ollut sillä kertaa tarkoitus edes lainata mitään) mukaan houkuttelevan ohuutensa (81 sivua) ja takakansitekstinsä perusteella. Vaikkei se takakannessa tai ihan heti itse kirjassakaan tule ilmi, päähenkilö on kauhukirjailija H.P. Lovecraft. Tarina on fiktiivinen ja itse asiassa sijoittuu aikaan jolloin Lovecraft oli tosimaailmassa jo kuollut syöpään, jonnekin 1940-luvun alkuun. Lovecraft asuu Hollywoodissa vuokraamassaan hotellihuoneessa ja yrittää elättää itsensä kirjoittamalla tarinoita lehtiin, sekä käsikirjoitusta sangen kunnianhimottomaan lännenelokuvaan. Sitten eräs hänen faninsa ehdottaa, että novellista Chtulhun kutsu tehtäisiin elokuva. Lovecraft on ensin vastahakoinen, mutta sitten ei jossain vaiheessa enää olekaan, ja elokuvaprojekteja tuntuu olevan käynnissä pari kolme yhtä aikaa, tai sitten tajusin jotenkin väärin. Tämä on kai pääjuoni.

Lovecraft toimii itse minäkertojana, mistä johtuen iso kirjassa rooli on hänen väsymyksellään, ahdistuksellaan ja sosiaalisella kömpelöydellään, ja sen ansiosta lisäksi koko kirjan viimeinen lause aiheuttaa pienoisen wtf-tunteen jollaista ei syntyisi jos tarina olisi kirjoitettu ulkopuolisen kaikkitietäjän kertojan näkökulmasta. Se myös saa kehittelemään omia tulkintojaan asioista. Loppu on tästä pienestä positiivisella tavalla häiritsevästä tekijästä huolimatta aika juosten kustu.

Yksi asia josta kirjassa pidin, oli dialogi, joka ei sinänsä ole mitenkään upeaa mutta se on enimmän osan aikaa uskottavaa ja mielestäni jotenkin sympaattista ja mukavaa. Myös hahmojen maneereja oli kuvailtu luontevasti ja ne näki selkeästi mielessään. Tosin vähän väliä joku raapaisee nenäänsä tai poskeaan tai otsaansa, ainakaan itse en tajua että mitä tuollaisen eleen on tarkoitus viestittää. Samojen sanojen toistoa taas oli huomiota herättävän paljon, mikä ei ole hyvä homma. Muutenkin tekstin kielellinen taso vaihteli. Tämä kohta kolahti itselleni:

"...tunsin yksinäisyyttä, sellaista yksinäisyyttä, josta voi olla varma vain sielunsa sisimmässä sopukassa, siellä samassa paikassa, missä tiedetään, ettei ihmisen elämästä ole mitään hyötyä. Olin haaskannut aikaani kirjoittamalla typeriä kauhutarinoita muinaisista jumalista."

Pidin tuosta pätkästä koska samaistuin siihen, niin kuin yleensäkin vastaavanlaisiin juttuihin kirjoissa. Pari hauskaakin kohtaa oli, kuten Lovecraftin pöljä rakkausnovelliyritelmä.

Kostuin tästä lukukokemuksesta ainakin sen verran, että sain leffavinkkejä. Lovecraftin omaan kirjalliseen tuotantoon voisi myös tutustua, ainakin Azathoth vaikuttaa googletuksen perusteella tosi siistiltä hommelilta tai hahmolta tai miltä lie.