Kuuntelin tämmöisen kauhuklassikon äänikirjana. Kuuntelin sitä koulumatkoilla ja eksyin sitä kuunnellessani mustikkametsään. Lukijana toimi Eero Saarinen. Pidin hänen rauhallisesta äänestään, joskin se, kun hän veti lauseen alussa henkeä, kuului välillä häiritsevän kovaäänisesti. Olen myös pistänyt merkille että vanhoissa romaaneissa on monesti outo tapa kertoa tarina hirveän monen mutkan kautta. Yhdessä kohdassa Frankensteinin hirviö kertoo pitkää ja yksityiskohtaista tarinaa luojalleen, joka taas kertoo sitä merikapteenille, joka kirjoittaa tarinaa päiväkirjaansa, puhutellen samalla kuvitteellisesti siskoaan, tai jotain tuollaista. Kaikki muistavat sanatarkasti mitä ketjun edellinen lenkki on sanonut. Tämä syö mielestäni tarinan sisäistä uskottavuutta. Se, kun päähenkilö, nuori tiedemies Victor Frankenstein vihdoin onnistuu synnyttämään elämää, on kuvattu harmillisen epämääräisesti, tyyliin "ensin en onnistunut, mutta sitten yhtäkkiä onnistuin, ihme ja kumma".

Se niistä nurinoista. Kirja oli mielestäni todella hyvä, niin kuin klassikkoromaanit monesti tuppaavat olemaan. Victorin ja hirviön välinen konflikti kehittyy äärimmäisen kiintoisaksi tarinan edetessä, ja heitä molempia on helppo ymmärtää, he ovat eläviä hahmoja jotka tekevät hyviä ja huonoja päätöksiä. Frankenstein kärsii moraalikrapulasta luotuaan kamalan näköisen ja luonnottoman otuksen, ja hirviö vihaa itsekin omaa ulkoista olemustaan joka estää häntä saamasta ystäviä ja rakkautta. He piinaavat toisiaan, Victor hirviötä siten ettei hän suostu rakentamaan tälle puolisoa, ja hirviö murhaamalla Victorin omaisia kostoksi omasta yksinäisyydestä ja seuraamalla Victoria mihin tahansa hän meneekin. Kirjassa oli pelottavat kohtansa, mutta sen hienous on siinä miten hienosti Victorin ja hirviön ahdistus ja molempien elämän paskuus, jonka he ovat toisilleen aiheuttaneet, välittyvät. Ei voi muuta sanoo ku hattuu nostaa, niin kuin eräällä keskustelufoorumilla tavataan sanoa.