Nyt seuraa tämän blogin järjestyksessä toinen sarjisartikkeli. Ostin Tähtivaeltaja-lehden, ja sitä lukiessani aloin tuntea palavaa halua lainata kirjastosta jotain scifisarjakuvia. Niitä oli siellä yllättävän huonosti, mutta tämmöinen löytyi. Vai luetaanko tämä nyt cyberpunkiksi, en tiedä onko sillä edes mitään eroa scifin kanssa. Toxic Planet teki minuun alussa jopa jonkinasteisen vaikutuksen, ensinnäkin piirrostyyli ja varsinkin väritys miellyttivät silmääni suuresti ja tunnelmassa oli, tai ainakin olin siinä havaitsevinani, jonkinlaista ahdistavaa kauneutta. Mietiskelin, että tätä voisi kuvata painajaismaiseksi jos painajaiset olisivat näin loogisia. Koin jotain samaa kuin lapsena nähdessäni tonttukirjassa kuvan, jossa jonkun jättömaan keskellä oli klönttimäinen otus jolla oli kolme irvokasta ihmispäätä, perse josta työntyi ulos paskaa ja taivaanrannassa oli tehtaita jotka puskivat saastetta jo valmiiksi likaisen näköiselle taivaalle.

Tämä alunperin ranskankielinen sarjakuva sijoittuu tulevaisuuden Yhdysvaltoihin, joka on niin saastunut että ihmiset käyttävät kaasunaamareita niin sisällä kuin ulkona ja joka paikassa leijuu ruskeita pölypilviä. Päähenkilö on mies nimeltä Sam. Hänellä on seksikäs vaaleanpunaiseen väriin mieltynyt vaimo Daphne, joka liittyy "ekologisteihin", porukkaan joka spreijaa kukkien kuvia julkisille paikoille. Ryhmä on ainakin enemmän tai vähemmän laiton, ja siihen kuuluvat myös Samin vanhemmat ja työkaveri. Ymmärsin asian niin, että lafkan laittomuus johtuu saastuttamisen vastaisesta ideologiasta eikä graffitien teosta, mutta tätä vastaan sotii se että kirjastosta on näkyvästi esillä kirjoja jotka julistavat samaa sanomaa ja Yhdysvaltain presidenttikin toisinaan esittää julkisuudesta olevansa ympäristöasioita kiinnostunut, mikäli öljyn varastamiselta vieraasta maasta ehtii. Puut ovat mukamas hävinneet maailmasta, mutta paperikirjat ja puiset huonekalut tuntuvat porskuttavan.

Alun, jonka jo sanoin vaikuttaneen lupaavalta, jälkeen sarjakuva taantuu saarnaamaan asiaansa vielä nolommalla tavalla kuin Nemi. Esimerkiksi, Samin kaveri tolkuttaa tälle etteivät jäätiköt ole sulamassa, ja seuraavassa ruudussa heillä on molemmilla vettä polviin asti. Ööh? Sarjakuva koostuu lyhyistä "juonen"pätkistä, jotka huipentuvat johonkin äskeisen kaltaiseen tsoukkiin, tai ajoittain vähän tasokkaampaankin vitsiin. Luulin että ekologistien puuhasteluista tulisi jonkinlainen kantava pääteema, mutta eipä tässä opuksessa juuri sellaista ole, muuta kuin että saastuttaminen saastuttaa. Keskeiset hahmotkin vaihtavat persoonallisuuttaan jatkuvasti. Mukana on todellisia pahan olon teemoja, kuten se että Sam yrittää jostain kumman syystä väkipakolla opettaa hippi-isäänsä syömään roskaruokaa, ja hirveimpänä kaikista, Samin pikkusisko joka kiusaa opettajansa kirjaimellisesti sairaalakuntoon. Näiden juttujen on ilmeisesti tarkoitus olla jotenkin hauskoja, tai en tiedä. Hyi oksetus kuitenkin.

Parhaat vitsit (jotka nekään eivät mitään hullun hauskoja ole) Toxic Planetissa liittyvät politiikkaan. Jo mainitsemani presidentti on tyhmähkö ja ahne mies, hänestä tulee mieleen Barack Obaman edeltäjä. Teoksen ehkä hienoin kohta on, kun pommikoneesta tiputetaan vahingossa jytky asutetulle alueelle, ja kollega lohduttaa töppäyksen tekijää että ei se mitään, pommeja on kyllä lisää tukikohdassa. Tällaista olisi saanut olla enemmän kaiken maailman turhan ravan, kuten Samin sosiopaattipikkusiskon seikkailujen sijasta. Mainittakoon vielä irrallisena plussana että Daphnen (Samin vaimon, jos joku vielä muistaa) vaatteet olivat kovin sieviä. Ehkä David Ratten pitäisi keskittyä jatkossa joko sotasarjakuviin tai naisten vaatteiden suunnitteluun. Kukaties hän on niin jo tehnytkin, en ajatellut ottaa selvää.