Nyt on, kuten joku on saattanutkin huomata, Halloween, juhla josta jaksetaan joka vuosi urputtaa mutta josta itse olen pitänyt kovasti niin kauan kun olen sen olemassaolon tiedostanut. Aku Ankassa ilmestyi jännittäviä sarjakuvia tähän tiettyyn aikaan vuodesta ollessani lapsi ja ulkona syyspimeässä oli hauskaa liehua ja leikkiä ajatuksella että puskassa olisi kummituksia, tai jotain tämmöistä. Tämä höpinä liittyy kirjoihin siten että tällä kertaa arvioitavanani on Edgar Allan Poen kauhunovelleja joita kuuntelin ääneen luettuna ajaessani pyörällä, istuessani junassa ja ollessani koiran kanssa lenkillä. Vaikka tarinat olivatkin tuollaisen persoonantäyteisen nimen alla kuin Kauhutarinoita, ne ovat kaikki alunperin teoksesta Korppi ja kultakuoriainen.

Amontillado-tynnyriä kuunnellessani minua hörähdytti, kun tajusin, että juoni ja muistaakseni nimikin yhteen lukemaani Simpsonit-sarjakuvaan jossa Moe murhaa Homerin ja Barneyn raa'asti ja jota pidin sitä lukiessani aika omituisena, on otettu tästä tarinasta. Omituisehko on tämä alkuperäinenkin tarina. Ärsyttävä mies houkutellaan alkoholia lupaamalla jonnekin maanalaiseen kellariin ja muurataan elävältä. Ligeia oli hämmentävän epäpelottava eikä sillä ollut juuri muitakaan ansioita. Usherin talon häviö oli ainoa niin pelottava juttu että se karmi vielä jälkeenpäinkin, ja sekin oikeastaan vain yhden kohtauksen takia. Tämäkin kohtaus olisi kirjasta lukiessa ollut "melko pelottava", mutta lukija Lars Svedberg teki siitä kärinällään oikeasti karmaisevan. Huhhuh. Svedberg on muutenkin melko loistava lukija.

Suosikkijuttuni oli Punaisen kuoleman naamio. Se muistuttaa hyvää satua, mutta bonuksena siinä on kauhua ja lopussa kaikki kuolevat.