En oikein tiedä miten aloittaisin tämän artikkelin, joten mainittakoon nyt vaikka että katsoin sopivaan kirjoittamistunnelmaan virittäytymisen vuoksi yhden söpön ja lyhyen animesarjan jossa merkittävän osan ajasta sisarukset paneskelivat keskenään. Sain päähäni etsiytyä tuollaisen viihteen pariin luettuani Joutavuuksien jumalan. Oli muuten hyvä kirja.

Kaksoset Estha ja Rahel elävät äitinsä, enonsa, mummonsa ja isotätinsä kanssa Ayemenem-nimisessä paikassa Intiassa 60-luvun lopulla. Heidän serkkunsa tulee käymään Englannista ja sattuu tapaturmaisesti kuolemaan. Samaan aikaan kaksosten äidin salasuhde erääseen väheksittyyn kastiin kuuluvaan paikalliseen mieheen paljastuu ja päättyy verisesti ja muidenkin eritteiden täyteisesti. Nämä eivät ole varsinaisesti mitään juonipaljastuksia, sillä tarinan rakenne on kaikkea muuta kuin lineaarinen ja nuo mainitut asiatkin tulevat ilmi varmaan jo ensimmäisessä luvussa. Ylipäätään on vähän vaikea kertoa tästä kirjasta mitään jotenkin järkevästi. Tai no. Koin Joutavuuksien jumalan jonkinlaisena trippinä maailmaan, joka on täynnä väriä, eläimiä ja puita sekä vettä ja ääniä ja likaa ja kaikenlaista ankeaa porukkaa. Jopa kaksoset ovat vähän ankeita, mutta niin olen itse asiassa minäkin. Koin ehkä mielenkiintoisimpana hahmona Baby Kochamman, Esthan ja Rahelin isotädin. Hän on mulkvisti, häntä voisi jopa pitää tarinan konnana, mutta hän on myös jotenkin säälittävä ja edelleen onnettomasti rakastunut samaan ukkoon johon tutustui nuorena tyttönä. Intia vaikuttaa todella erikoiselta maalta jos siellä tosiaan on noin paljon spitaalisia ja silmäluomettomia miehiä ja kaikenmaailman hemmetin punaisia banaaneja kuin Arundhati Roy siellä kirjoittaa olevan. Tämä kirjassa on sitä jotain. Välillä sitä lukiessa havahduin miettimään oman elämäni ankeita selvittämättömiä juttuja joiden on mahdotonta selvitä vastaisuudessakaan, ja tunsin jostain syystä syyllisyyttä siitä että olin uppoutunut tällä tavalla joihinkin fiktiivisiin juttuihin sen sijaan että märehtisin omaa elämääni. Mutta toimi tämä muunakin kuin todellisuuspakona kuvitteellisten ihmisten elämään joilla menee huonommin kuin minulla. Kirja tuki entisestään käsitystäni siitä, että ihmisten pitäisi saada elää elämänsä siten kuin se hyvältä tuntuu niin kauan kuin siitä ei ole muille haittaa, koska kaikki (naisetkaan, tai "alempikastiset") eivät halua vain kyhjöttää sovinnaisesti ja odottaa kuolemaa ja uudelleensyntymistä jonain muurahaisenmunana jonka syö hämähäkki.