Oman kokemusmaailmani mukaan kryptideistä, eli eläimistä jotka saattavat olla olemassa mutta joista ei ole kunnollisia todisteita, puhutaan aika vähän. En muistaakseni ollut tuntenut koko sanaa (siis kryptidiä) ennen tämän kirjan lukemista. Romaanin päähenkilö, Martti-niminen meribiologi (siinä on uusi suosikkiammattini) arvelee mm. että YouTubestakin löytyvä Bloop-ääni on lähtöisin suuresta merikäärmeestä eli con ritistä. Hän on keräillyt kaikentyyppistä todistetta eläimen olemassaolosta ja epäilee nähneensä sellaisen omin silminkin lapsena. Hän saa taivuteltua entisen heilansa kustantamaan con ritin raatoa etsivän retkikunnan Vietnamiin. (Kirjoitin ensin vahingossa retkinunnan.)

Palatakseni vielä Bloopiin, olen kyseisen äänen kuunnellut jokusen kerran jo ennen kirjan lukemista ja se on mielestäni aika hyytävä. On jännittävää ja pelottavaa ajatella että ääni olisi tosiaan peräisin jostain eläimestä. Videon kommenttiosio on täynnä läpändeerosta tyyliin "IT'S CHTULHU HAHAHAH". Uudestaan ja uudestaan Chtulhusta joka on fiktiivinen hahmo. Inhoan tässä nettinörttikulttuurissa sitä että kaikki vaan hokevat samoja asioita, kaikki on sarkastista eikä mikään enää ole oikeasti jännää tai hauskaa. Joka tapauksessa, tässä kirjassa josta nyt bloggaan mainitaan pari kertaa, että jos con rit on olemassa, se on historian merkittävin eläin. En tosin nyt oikein muista miksi, eikä kirjakaan ole nyt tässä ulottuvillani. Ainakin se olisi maailman pisin ja ehkä muutenkin suurin eläin, tai jotain tämmöistä.

Martti ja hänen entinen tyttöystävänsä Camilla, mikälie Suomen rikkain nainen joka rahoittaa Martin Vietnamin reissun, ovat sympaattisia ja charmantteja hahmoja. Yleensä en pidä siitä jos suomalaiset laitetaan fiktiossa puhumaan kirjakieltä, mutta tässä se ei tuntunut kovin oudolta varsinkin kun ottaa huomioon että ison osan ajasta he puhuvat todellisuudessa englantia joka vain "näkyy" lukijalle suomen kielenä. Muita keskeisiä hahmoja ovat Martin vietnamilainen kaveri Hoa, laivan kapteeni Quoc (en nyt millään miten tuo nimi oikeasti kirjoitettiin) ja kaksi muuta jannua joista ei kerrota muuta kuin nimet ja se että he aina välillä tekevät jotain epäkiinnostavaa mutta hyödyllistä dramaattisempien tapahtumien taustalla tai niiden välissä. Hoakin tuntuu välillä joltain robotilta, sellaiselta johon on ohjelmoitu sen ja sen verran tunteita ja huumorintajua niin kuin vaikka elokuvassa Interstellar. Hänen ajatuksensa ovat usein banaaleja. Lisäksi Isomäki on lisännyt häneen "paikallisväriä" siten että nainen mm. pinteistä selvitessään kiittelee esi-isiä, huoh. Toisinaan hän taas tuntuu melkein ihmiseltä, lähinnä ehkä vuorovaikuttaessaan Camillan kanssa.

En oikein pitänyt siitä, että kirjan pääkonflikti on sellainen että Camilla ja Martti juuttuvat omaa tyhmyyttään useiden lukujen ajaksi johonkin kallioloukkoon. Ei ole mukavaa että mukaville ihmisille tapahtuu ikäviä juttuja. Heidän eloonjäämiskamppailunsa on melko tuskastuttavaa seurattavaa. Pidän yhdestä Stephen Kingin novellista jossa nainen  yrittää selvitä pois murhanhimoisen hullun ukon talosta ennen kuin ukko tulee takaisin ja tappaa hänet. Jotenkin tuollainen on mielenkiintoisempaa kuin vääntelehtiminen mudan seassa veden alla. Ihmisiähän varmaan kuolee enemmän luonnonilmiöiden kuin mielipuolten kanssaeläjien takia, joten hukkumista vastaan kamppailu on kai sinänsä realistisempaa, mutta ihmisiä siis nimenomaan kuolee, en usko että kauhean moni oikeasti selviäisi hengissä siitä mistä Martti ja Camilla. Monet osasyyt siihen mikseivät he kuole ovat melko, hmm, onnekkaita sattumia. Anteeksi tämä spoileri että päähenkilöt eivät kuole kirjan aikana.

Olen nyt tämän teoksen ansiosta aiempaa huomattavasti kiinnostuneempi koralleista sun muusta, en suhtaudu enää aasialaistyyppisiin lohikäärmeisiin samalla tavalla kuin ennen ja olen myös tutustunut aurajuustoon. Haluaisin kokeilla laitesukellusta. Kävin itseasiassa myös Pietarin Eremitaasissa katsomassa onko siellä se joku lohikäärmeen kuva jossa kirjassa puhuttiin. Enpä huomannut. En siis mennyt Pietariin varta vasten tuon asian takia, vaan uuttavuotta viettämään. Con ritissä (puhun kirjasta, en eläimestä) oli kiehtovimmillaan sellaista ns. ihmeen tuntua jollaisen takia rakastan nykyään scifiä ja jonka takia lapsena rakastin fantasiaa. Pidin myös suomalaisten hahmojen välisistä vuoropuheluista, niissä oli parhaimmillaan jotain, sanotaan nyt että aseistariisuvaa.