Taas kerran bloggaan äänikirjasta. Ei kai siinä mitään. 

Intian rannikolta löytyy Atlantis. Jotain ruukunpalasia sieltä sitten kaivellaan ja löytyy sieltä luurankojakin. Pidän enemmän Disneyn ja Paavo Pesusienen näkemyksistä aiheesta, mutta realismilla on vaatimuksensa. Joku kirjan päähahmoista älyää, että kansantaruistoista mistä tahansa päin maailmaa löytyy myytti vedenpaisumuksesta joka tuhoaa koko sivilisaation (Atlantis, Nooan arkki, jne). Kyseessä on siis täytynyt olla globaali katastrofi. Kirjan tapahtumahetkellä eletään ilmeisesti jossain tällä vuosikymmenellä ja päähenkilöinä toimivia tiedeälykköjä huolettaa jonkinlainen jäätiköiden ontoiksi sulaminen siten että ne ovat vaarassa lähteä ajelehtimaan ja aiheuttamaan megatsunameja jotka tappavat kaikki maailman ihmiset ja hajottavat ydinvoimalat. Heidän huolensa ovat aiheellisia, jäätiköt nimittäin lähtevät ajelehtimaan ja tappavat kaikki ihmiset. Sitä ennen hengaillaan Intiassa sun muualla ja rakastutaan ja hahmot eksyvät silkkaa typeryyttään keskelle jäätikköä. Monta kertaa pelastutaan täysin randomisti varmalta kuolemalta kuten Con ritissäkin. Mutta apokalypsi tosiaan lopulta koittaa, koska kukapa sen osaisi estää. Ihanan armotonta. Pidän fiktiivisistä maailmanlopuista, oikeaa en haluaisi kokea vaikka joskus yläasteen lopulla sellaisestakin haaveilin. Tosin, voiko puhua maailmanlopusta jos kohtuullinen osa ihmisistä kuitenkin jää henkiin? Tai jos edes maapallo jää olemassaolevaksi, toisin kuin vaikka elokuvassa Melancholia. Kuitenkin, tässä kirjassa on ainakin yksi todella painajaismainen kohtaus josta nautin suuresti. Myös postapokalyptinen maailma oli mielenkiintoinen, kirjat on siinä palautettu takaisin arvoonsa kun netti ei enää toimi tai toisinsanoen ole olemassa (tosin eikö kirjojen pitäisi vettyä muhjuksi ja muuttua hieman hyödyttömiksi lilluttuaan pitkään veden alla? Tätä ihmettelin.). Vaikka loppupuolen meiningeistä tosiaan nautinkin juuri siksi kun on siistiä kun kaikki loppuu ja/tai muuttuu ja kaikki delaa, niin pidin silti ahdistavana esiintuotua ajatusta kehitysmaan ihmisten kuolinkamppailuista. Eihän kidutuspornoelokuvissakaan rääkätä kodittomia, tai hyväntahtoisia mummoja, vaan kauniita ihmisiä jotka pärjäävät elämässä tai en tiiä. Tajuaakohan kukaan pointtiani tässä.

Kirjoitan tähän hiukan yhdestä päähenkilöistä. Susan Chang (en ole varma kirjoitusasusta, mutta noin se kotelon takakannessa luki) haluaa asua kaukana ihmispaljouksista, mutta on silti räväkkä supliikkinainen joka pitää kaljasta ja pääsee ilmeisesti kirjan aikana panemaankin jos tulkitsin oikein. (Tuo kuvaus kyllä muistuttaa jonkin verran allekirjoittanutta.) Hän ei vaikuta muuten miltään mega-autistilta, mutta on omistautunut jäälle samanlaisella ellei vieläkin suuremmalla intensiteetillä kuin norminörtit my little ponyille tai Benedict Cumberbathille.. Hän kertoo muun muassa ottaneensa huumeita voidakseen tuijottaa jotain joenuomaa tuhatmiljoonaa tuntia putkeen, tai jotain tämmöistä. Hän tuntuu tietävän kaiken maapallosta ja avaruudesta. Lisäksi hän kuuluu Filippiinien rikkaaseen ja vainottuun kiinalaisvähemmistöön (tämä aspekti jäi mietityttämään, en ole kuullut tuollaisesta aiemmin) ja hänen äitinsä on jo ehditty murhata. Tuntuu että hahmoon on tungettu vähän kaikkea mitä Isomäen mieleen nyt juolahti, mutta jos tuollainen tyyppi olisi olemassa niin haluaisin ehdottomasti tutustua häneen. Mukana on myös sellainen hahmo kuin Amrita, joka on jumalaisen kaunis intialainen tiedenainen eli melkolailla vaimomatskua. Tämä teos ja Con rit muuten antavat ymmärtää että Risto Isomäki on ns. tissimies. 

Lukija Jarmo Mäkinen tauottaa välillä puheensa omituisesti ja lausuu sanoja epäselvästi. Ihan mukava mies varmaan kuitenkin.