No niin. Ulkoistuttuani tässä jokin aika sitten paikallisessa homobaarissa pidetyistä euroviisuvalvojaisista on hyvä aika blogata tästä 2002 ilmestyneestä lepakkoja käsitelevästä tietokirjasta. Edellisessä päivityksessä havaittavissa oleva en halua enää elää tällä planeetalla -tyyppinen angsti on onneksi jo suurimmilta osin laantunut (ainakin toistaiseksi).

Oppiminen on ihanaa. Nautin siitä kun saan imeä itseeni kaikenlaista tietoa milloin mistäkin asiasta. Tyydyttävintä tämä on, jos tiedonlähteenä toimii jokin painotuote eli siis kirja tai lehti. (Netistä on lähinnä hauska etsiä lisäinformaatiota jos kirjassa vaikka tulee vastaan joku sana jota en tajua ja jota ei selitetä ja ylipäätään jos haluan tietää lisää jostain kiinnostavalta vaikuttavasta yksityiskohdasta.) Tämä kyseinen opus oli tietysti taas opettavainen ja tajuntaani laajentava mutta ajoittain myös viihdyttävä ja hauskakin. Markku Lappalainen kirjoittaa lempieläimistään liikuttavan rakastavaan sävyyn. Aloin itsekin jo melkeinpä ajatella että lepakon poikanen (ne ovat peukalon pään kokoisia ja orvoksi jääneille sellaisille voi tarjota laimennettua maitoa ruuaksi) on söpöin otus mitä Maa päällään kantaa, vaikken ole sellaista koskaan nähnyt. Tosin kirjassa on myös aika infernaalisen ällöjä kuvia lepakon sikiön kehitysasteista. Lepakkonaaraat muuten varastoivat siittiöitä talven yli, jolloin ne horrostavat, ja hedelmöittyvät vasta keväällä.

Varsinkin kirjan loppupuolella on kaikenlaisia hauskoja anekdootteja, kuten että hedelmälepakkojen (ne ovat niitä lentäviksi koiriksi sanottuja isokokoisia rimpuloita jotka syövät kasviravintoa ja elävät vain jossain Afrikassa ja Australiassa yms) pilaama sato hyvittyy jonkun afrikkalaisen heimon keskuudessa niin että lepakko poltetaan, sen tuhkat nauttaan oluen seassa miesporukalla ja lopuksi viljelijä oksentaa. Se oksentaminen on ilmeisesti aika tärkeä vaihe tuossa. Suomessa on ollut kaikenlaisia ääliömäisiä kansanperinteitä, joissa vaikka testataan naisen neitseellisyyttä laittamalla elävä lepakko tulitikkurasiaan ja kynnykselle ja katsomalla kuseeko nainen sen päälle. Rakkauskin on herännyt hieromalla "salaa" naisen persettä lepakolla. Toivottavasti näitä niksejä ei ole kokeiltu käytännössä ja onneksi tätä nykyä on olemassa semoinen käsite kuin eläinten oikeudet.

Olisi hauska kuulua johonkin lepakko- tai ylipäätään luontokerhoon. Eipä sellaisia taida olla minun ikäryhmääni kuuluville ellen itse sellaista perusta, mitä en viitsi tehdä, heh.