IMG_0716.jpg

Kuvassa vanhoja päiväkirjojani (sekä varpaani ja polveni).

Jos kirjan nimi on Ei kenenkään päiväkirja, luulisi odotettavissa olevan jotain Arosusi-tyylistä masentuneen ja yksinäisen älykön elämäntuskaa. Tämä oli kuitenkin aika hauska kirja. Päähenkilö Charles Pooterilla on elämässään sentyylisiä ongelmia kuin että "jouduin koko loppuillan pitämään leukaa alhaalla salatakseni että minulla ei ollut solmuketta, ja se aiheutti minulle niskasärkyä". Hän on onnellisesti avioliitossa ja hänellä on parikymppinen Lupin-niminen poika, jota nykyajan persusanastoa käyttäen voisi sanoa vaikka kulttuurielitistiksi, sekä pari ärsyttävähköä ystävää jotka luuhaavat illat pitkät hänen luonaan. Pooter murjaisee jatkuvasti huonoja vitsejä, joissa ehkä on alkuperäiskielellä ollut ehkä himpun verran jotain ideaakin. Päiväkirjamuodosta johtuen mitään juonta ei varsinaisesti ole. Silti tähän jollain tapaa koukuttui, ehkä tekstin kevyen ja viihteellisen tyylin vuoksi. Kärryillä pysyi mainiosti vaikka olisi lukenut vain puolella silmällä ja aivokapasiteetilla.

Sen ei pitäisi enää yllättää, mutta 1800-luvun lopullakin ihmiset olivat joissain asioissa aika samanlaisia kuin nykyään. Eräskin Pooterin ja yhden toisen hahmon välinen sananvaihto muistutti huvittavasti äitini ja pikkusiskoni lukuisia täysin hedelmättömiä keskinäisiä kiistoja. Luin kohdan heille ääneen ja he olivat samaa mieltä. Lasten vapaata kasvattamistakin (eli kasvattamatta jättämistä) ovat ilmeisesti jotkut harrastaneet jo viktoriaaniseen aikaan. Inspiroidun lähestulkoon kaikista kirjoista, jotka luen, jollain tavalla, ja tällä kertaa aloin kokea mielenkiintoa osallistua joskus spiritistiseen istuntoon. Pidetäänköhän sellaisia missään enää.