Tämän päivän tehtävänäni oli "lukea kirja josta en usko tulevani pitämään". Täällä lapsuudenkotini hyllyissä olisi ollut kosolti muitakin potentiaalisia ehdokkaita siihen tarkoitukseen mutta päädyin nyt tähän. Ensinnäkin tässä kirjassa on hirveän ruma kansi. Lisäksi, kirjakieli on keksitty ihan syystä enkä jaksaisi lukea romaania jossa kaikkitietävä kertoja puhuisi tyyliin "ja sit se meni nukkumaan ja tota seuraavana aamuna heräs silleen ihan hikisenä" tms. Sulavoi on siis kirjoitettu (takakannen mukaan) lounaismurteella, minkä käyttö on pitkälti varmaan juuri se juttu mistä Heli Laaksonen tunnetaan, mutta ei ole varsinainen ilo silmälle ja jos näitä runoja yrittäisi lukea nopeasti niin olisi varmaan melko mahdotonta ymmärtää mitä niissä sanotaan. Ei sillä että kirjallisuuden tarvitsisikaan mielestäni aueta saman tien. Ajattelin kai että odotettavissa olisi jotain Zen Café -lyriikkaa murteella kirjoitettuna, mutta sen sijaan tässä olikin aivan söpöjä ja/tai hyviä tarinoita eikä se murrekaan oikeastaan sitten juuri haitannut. Jotkut runot tosin ovat ällöllä tavalla kuin kirjan nimessä mainittua voisulaa eli kirkkaanväristä rasvaista litkua eikä siltä hylkimältäni arkirealistiselta muovipussimeiningiltäkään kokonaan säästytä. Tämä oli kuitenkin sopivaa luettavaa pihakeinussa lämpimänä päivänä ja siitä tulikin mieleeni, että pari kohtaa Sulavoissa herätti suorastaan hämmentävän vahvoja mielikuvia. Sellainen ilmaus johon ihastuin oli "pihlajanmarjanvärinen skootteri".