Tuntuu siltä, että kun arvostetut normikaunokirjallisuudesta tunnetut kirjailijat alkavat kirjoittaa scifiä niin siitä tulee epäuskottavaa mutta jollain muulla tavalla hienoa settiä. Tässä kirjassa on kolme osiota, joista ensimmäinen sijoittuu 1800-luvulle, toinen luultavasti nolkytluvulle ja kolmas ehkä jonnekin vajaan sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Jostain syystä tuo tulevaisuusosuus oli niistä yhtä aikaa sekä huonoin että paras. Se alkaa kuivahkona avaruusolennon ja androidin road trippinä mutta alkaa loppua kohden huvittavalla tavalla muistuttaa Simpsonit-jaksoa The Joy of Sect. Aikakauslehdissä ja ihmisten kotien seinillä on liikkuvia kuvia niin kuin missäkin Harry Potterissa ja television katsominen on korvautunut jollakin YouTubea alkeellisemmalla systeemillä. Kahdesta ensimmäisestä osioista minulla ei ole juuri muuta sanottavaa kuin että ne olivat ihan hyviä ja Cunningham kuvailee asioita ihanalla tavalla ja käyttää sanoja tyyliin kuunharmaa ja arktisen valkoinen. Kuitenkin, vaikka tuota kirjan päättävää tulevaisuusosiota lukiessani tuumasin välillä sen olevan melkein huonompi kuin spefinovelli jota olen itse parhaillaan kirjoittamassa erästä kilpailua varten, niin lopussa tirautin peräti vähän itkua. Tai en itse lukuhetkellä vaan vasta jälkeenpäin muistellessani sen tapahtumia sängyssä tyyliin "se (päähenkilö) oli just löytänyt isähahmon ja kavereita ja sit se mokas silleen yhyhyy". En muista oikeastaan koskaan aiemmin itkeneeni minkään kirjan takia (tai muistan, mutta se oli vähän omituinen juttu enkä tiedä lasketaanko sitä).