wolf-907682_960_720.jpg

Tämä on niitä kirjoja jotka vaikuttavat aluksi tylsiltä ja huonoilta mutta muuttuvat loppua kohden koko ajan vain paremmiksi. Toinen esimerkki tämmöisistä on Charles Burnsin Musta aukko, joka on tosin sarjakuva.

Noin kaikista muista ihmissusi- ja muodonmuuttajaversioinneista poiketen hahmojen vaatteet eivät tässä katoa mystisesti jonnekin ja ilmesty takaisin sudeksi ja ihmiseksi muuttuessa. Muutenkaan ihmisudet eivät ole tässä kovinkaan mystisiä, vaan ihmisinä ollessaan he syövät voileipiä ja vetävät lakanoita ja pakenevat talvisotaa ja sen sellaista. He kuitenkin pariutuvat ajoittain tavallisten susien kanssa, mitä joku voisi ehkä pitää eläimiin sekaantumisena. Päähenkilö Vargankin äiti on tavallinen susi, mikä on kiehtovan ristiriitaista siihen nähden että hän (Varga siis) on ihmisenä ihan perusjampatar taiteilijan ammatteineen ja tyttöystävineen ja että kuvittelin hänet milloin Rakel Liekin näköisenä ja milloin yhtenä samalla protulla kanssani olleena tyyppinä. Oikeastaan loppua kohden kuvittelin kaikki hahmot jo kyseisellä leirillä olijoiden näköisiksi. Tässä taas huomaa että kaksi ihmistä ei koskaan lue samaa kirjaa, mikä on yksi tämän taidemuodon kiehtovimmista puolista. Vargan kämpänkin näin päässäni niin vahvasti isoäitini asuntona että tuntui kuin Kangasvuo itsekin olisi miettinyt sitä kirjoittaessaan, ja häiriinnyin aina kun vaikutti siltä ettei asia ehkä näin olekaan, kun jokin huone kuvailtiin ihan väärään paikkaan suhteissa muihin tms.

Mutta joo, hyvä kirja. Kirjoittajaa olin kuuntelemassa joku viikko sitten Kummacon-tapahtumassa ja hänkin vaikutti sympaattiselta ihmiseltä.