glasgow.jpg

Sain tietää erään ystäväni kuolemasta tämän kirjan ollessa minulla kesken, ja loppuosa meni täten jo kirjan aiheen puolesta varsin toisenlaisissa tunnelmissa kuin muuten olisi mennyt. Tiedostin tapahtuman johdosta vahvemmin, ja ennenkaikkea tuskallisemmalla tavalla kuin ennen, etten usko kuolemanjälkeiseiseen elämään. En usko kenenkään edesmenneen katselevan lähimmäisiään jostain pilven reunalta, siihen että ihminen kuolee oikeasti vasta kun hänet unohdetaan tai muuhunkaan millä jäljelle jääneet lohduttavat itseään. Joku ihminen vain elää, sitten ei enää elä eikä tätä pysty tapaamaan eikä hänen kanssaan puhumaan enää koskaan, vaikka miten kauan itse tällä planeetallaan peukaloitaan pyörittelisi, eikä sen jälkeenkään. Tässä valossa tämän kirjan, joka koostuu eräänlaisista parisivuisista tuonpuoleisskenaarioista, uskottavinta antia on juttu, jossa Jumala on mikrobi, ikävä kyllä.

Ei sillä että näiden juttujen olisi tarkoituskaan olla uskottavia. Lähinnä ne ovat Paulo Coelho -henkistä satuilua jossa ihmiskunta paljastuu milloin minkäkin menninkäisrodun sosiaaliseksi kokeeksi eikä vapaa-aikanaan harrasta muuta kuin seksiä ja kahvilassa istuskelua. Jälkikäteen ajatellen tästä olisi voinut kehittää sellaisen juomapelin, jossa ryypätään aina kun kirjassa esiintyy sana "rakastettu" substantiivina. Aika monissa tarinoissa Jumala on vähän kuin Suomen presidentti, olevinaan jotenkin arvokkaassa asemassa muttei oikeasti tee tai voikaan tehdä mitään. Ylipäätään nämä jutut toistivat itseään.

Skenaario jossa kuoltuaan joutuu tapaamaan kaikki menestyneemmät versiot itsestään, sitä useampia mitä enemmän on elämässään jättänyt tilaisuuksia käyttämättä, oli innostava. Toisaalta jos kuolisi dynaamisena menestyjänä, joutuisi kai viettämään aikansa itsensä saamattomien nyyssöversioiden kanssa, jos jutun pointin ymmärsin oikein. Ei oikein ilahduta.

Vaikka tämä olikin suurimmaksi osaksi tämmöistä ihme hömppää, minua puhutteli osio jossa kuvattiin miten kuolleen atomit jatkavat "elämäänsä" jossain nurmikossa ja kukissa ja eläimissä ja missälie, koska noinhan se menee oikeasti (ellei ihmistä ole polttohaudattu ja uurnaa loppusijoitettu jonnekin uuninpankolle). Laihahko lohtu mutta lohtu kuitenkin.

Rakastan sua Miika, vaikka ethän sä tätä enää näe.