new-zealand-1182621_960_720.jpg

Tiedättekö sellaiset viisikymppiset hivenen lapselliset hedonistit jotka tykkäävät kukista ja lausuvat spontaanisti runoja? En usko että itsekään tiedän. Mutta siis tällainen on Bilbo. Silloin viime kerrallakin kun tämän kirjan aloitin, ihastuin alun kuvaukseen hobittien elämäntyylistä, moninaisista aterioista ja sen sellaisista. Johtuisiko siitä, että kyseessä oli äänikirjaversio, mutta toiminnan ja seikkailun alkaessa jotenkin kyllästyin ja jätin homman kesken jossain siinä Beornin luokse tultaessa. Lukija oli hyvä mutta en tiedä mikä siinä kiikasti. Tällä kertaa, itse lukiessani, koin tämän jotenkin ihan eri tavalla ja alun viehätys kantoi koko kirjan ajan. Bilbo on mielestäni malliesimerkki hyvästä hahmokehityksestä. Hän on alkujaankin ihan mukava heppu, mutta on mieltäylentävää seurata miten hän kirjan aikana oppii ottamaan vastuuta, käyttämään aivojaan ja sen sellaista. Myös hänen ja kääpiöiden välisen suhteen kehitys oli hienosti kuvattu. 

Kirjaa lukiessani arvostukseni Peter Jacksonin Tolkien-filmatisointeja, etenkin Hobitti-trilogiaa, kohtaan vajosi tasaisesti aina jonnekin nollan alapuolelle (ja sanon tämän ihmisenä joka jossain vaiheessa piti Sormusten herroja yksinä viime vuosikymmenen parhaimmista elokuvista, mutta ehkä ne kirjat pitäisi lukea tahi kuunnella ennen kuin voin alkaa vertailla ja vihata). Toivon rehellisesti sanottuna ettei Hobitti-leffoja olisi ainakaan nykyisen kaltaisina tehtykään (kirjanikin kannessa oli leffakansi, ääh) mutta sen sijaan voisin tässä kohtapuoliin alkaa katsella Youtubesta suomalaista Hobitit-sarjaa vuodelta 1993, josta en tiedä juuri muuta kuin että Klonkku esittelee siinä eräässä kohtaa privaatteja paikkojaan. Pyörittelin myös kirjaa aloitellessa mielessäni ideaa hobitti-sitcomista, jossa ei seikkailtaisi tai mitään vaan istuskeltaisiin verannalla ja puhallettaisiin savurenkaita ja heitettäisiin läpyskää. Itse katsoisin.