auschwitz-971901_960_720.jpg

Tämän kirjan takakannessa sanotaan, että "on tärkeää, että aloitat kirjan lukemisen tietämättä liikaa sen juonesta". En tiedä miksi se olisi ollut tärkeää. Itseni kohdalla tämä ei valitettavasti toteutunut, sillä katsoin elokuvan ensin ja aloin sen jälkeen melkein saman tien lukea kirjaa. En suosittele tällaista järjestelyä kenellekään. Tämä oli nopeasti ja helposti luettava teos, mutta koska tiesin jo, mitä siinä tulisi tapahtumaan, lähinnä vertailin kirjaa ja elokuvaa päässäni. Elokuva oli oikeastaan vaikuttavampi kokemus. Siinä oli tosin myös tiettyä sokerisuutta joka kirjasta puuttui. Kirja on oikeastaan aika humoristinen ja kirjoitustyyli toi, outoa kyllä, mieleeni lapsuudensuosikkini, Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarjan. Elokuvasta jäi käteen kohtalainen inho ja ahdistus, tästä kirjasta ei oikein mitään. Sitä jäin kylläkin miettimään, että miten jonkun mielestä on joskus voinut olla hyvä idea pistää valtavia ihmismääriä joihinkin aitauksiin ja polttaa heitä uunissa? Joku keksii jotain tällaista ja sitten muut ovat että joo, hyvä. Vaikka vihaisin jotakuta silmittömästi niin en siltikään haluaisi kuihduttaa häntä luurangoksi ja työntää uuniin. Tosin, kuten elokuva antoi ymmärtää, Saksan valtaväestö ilmeisesti pantiin kuvittelemaan että keskitysleirien asukkaat elävät melko iloista elämää, mutta silti. Tällaisia asioita on vaikea ajatella ja varmaan siksi monet lyövätkin aiheen läskiksi kertomalla holokaustivitsejä ja sen sellaisia. En ole sitä mieltä että joistakin aiheesta ei saisi missään tilanteessa vitsailla, mutta ei ole fiksua röhötellä asialle jonka merkitystä ei edes ymmärrä kunnolla. Siksi tällaisia ihmisläheisiä tarinoita tarvitaan, että nykyihmisetkin ymmärtäisivät tunnetasolla mitä on tapahtunut ja miltä se on tuntunut, sen sijaan että ihmiset järkeilisivät että periaatteessahan tuo on kamalaa, mutta ootteko kuulleet tätä juttua hehheh savupiippu koukkunokka tuhkakuppi ja äänestänpä muuten oikeistopopulisteja vaaleissa niin saadaan tästä maasta taas mahtava.