Oli yllättäen, pitkästä aikaa, sellainen tunne että jollen pääse lukemaan jotain scifiä niin räjähdän. Pitkällisen kirjaston hyllyjen tuijottelun jälkeen valitsin H.G. Wellsin Aikakoneen ja Voltairen Mikromegasin sen perusteella että molemmissa oli alle sata sivua, en nimittäin halunnut tämän yllättävän mieliteon vievän liikaa aikaa pääsykokeisiin luvulta (jestas että ihmisen biologia osaa muuten olla kuvottavaa).

Aikakone oli loistava. Se oli muutenkin vetävästi kirjoitettu*, mutta varsinkin aikamatkustuskohtaukset saivat pulssini ym. ruumintoimintoni kiihtymään. Rakastan tieteellistä spekulointia, olkoonkin että tässä tapauksessa se perustui 1800-luvun lopun tietämykseen. Kirjassa oli myös aika persoonallinen romanssintapainen, jollaiset muuten tuntuvat olevan spekulatiivisen fiktion erikoisalaa kun valtavirran kirjallisuudessa kuvataan yleensä vain samanikäisten, samaa etnistä ryhmää edustavien (yleensä) heterojen tyyppien suhteita. Miksi tässä vuoden 2000 painoksessa on muuten niin kauhea kansi? Maailmassa on valtavasti aivan upeaa kansitaidetta ja sitten tässä on tällainen. Yyh.

Mikromegas on vielä vanhempi tekele, se on ilmestynyt 1700-luvun puolivälissä. Nauroin tälle ääneen junassa. Kyseessä on satu joten kaikki tieteelliset seikat ovat luvan kanssa päin peetä. Muun muassa kaasuplaneetoissa asuu porukkaa, minkä luulisi olevan hieman hankalaa. Sympaattinen teos.

*Haluan painottaa etten tarkoita vetävällä sellaista että joka sivulla tapahtuu jotain ihan kreisiä ja päät irtoaa ja tissit räjähtää vaan ihan vain sitä että tekstiä on miellyttävää lukea. Alaviitteistä puheenollen, Aikakoneessakin oli ainakin yksi sellainen, kohdassa jossa päähenkilö puhuu. Enpä ole koskaan käyttänyt alaviitteitä puhuessani, mutta varmaan siinä pitäisi kilistää jotain pyörän kelloa ja madaltaa ääntään, tms.