Olen noin yleensä dekkareiden vihollinen numero yksi ja kaksi, mikä on sikäli vähän outoa kun tajuan kuitenkin miksi ihmiset pitävät niistä. Ei muissa lajityypeissä pääse jännittämään ja vaivaamaan omia hoksottimia samalla tavalla. Hetkellisestä mielihyvästä huolimatta dekkarit ovat kuitenkin itselleni jättäneet lopulta parhaimmillaankin mitäänsanomattoman fiiliksen, vähän kuin söisi pussillisen karkkia ja lopuksi on vain vähän epämiellyttävä olo ja mielessä kysymys "miksi tein sen". Idän pikajuna oli poikkeus tässä mielessä, kirjasta jäi ihan vekkuli fiilis, vaikka olinkin vähän pettynyt siinä esiintyneeseen lukijan haistapaska-tyyliseen harhaanjohtamiseen ja tiettyihin paljastuksiin joita ei ollut mahdollista tajuta ennen kuin ne selitettiin, sillä niitä ei oltu alustettu mitenkään. Johtunee varmaan kirjan iäkkyydestä, mutta haluan kiittää ja ylistää ettei tässä ollut koko lajityypissä varmaan eniten inhoamiani asioita eli gorea ja Traagillista Päähenkilöä. Tässä ei edes juuri ryypätty! Kuollut lapsi sentään löytyy. Täytyy vähän kehua kantta, joka on harvinaisen ihana.

9789510409459_frontcover_final_original.

Odotan innolla marraskuussa tulevaa uutta leffaa, lähinnä siksi koska siinä on Josh Gad. Tai oikeastaan vain siksi. Siksi minä tämän kirjankin oikeastaan luin, kröhöm.

Tämä postaus on tavallaan osa Dekkariviikkoa, vaikka myöhässä ollaan.

2017-05-016.jpg