Jotkut kirjat kärsivät uudelleen luvusta, ja tästä syystä en olekaan uskaltanut lukea joitain erityisen suuren vaikutuksen tehneitä tapauksia uudestaan. Lapsena sikahyvänä pitämäni Velho ja leijonakin tuotti pettymyksen aikuisiällä. Liikkuva linna on toista maata, pidin siitä jo teini-ikäisenä mutta nyt luullakseni osasin arvostaa sen hahmoja, dialogia, kirjoitustyyliä ja yleistä pöhelöyttä aiempaakin enemmän. Tosin muistin kirjan tapahtumista hämmästyttävän vähän, en oikeastaan mitään. Ainoa tutunoloinen kohtaus oli se jossa Howl oli kännissä.

Kirjaan perustuvan elokuvan olen nähnyt monta kertaa, ja huomasin nyt lukiessani sen noudattavan kirjaa joidenkin yksityiskohtien osalta yllättävänkin tarkasti, mutta suurempien linjojen kanssa se menee ihan omia teitään ja monia hahmoja on sulautettu yhteen yms. Molemmat teokset ovat sekavia, mutta elokuva on kyllä siinä suhteessa omaa luokkaansa, siinä kun ei juuri selitellä mitä tapahtuu ja miksi, ja sitten siihen on on vielä lisäilty kaikkea ekstra-outoutta ja lentelyä koska kyseessä on Hayao Miyazakin elokuva. Leffasta on jäänyt minulle ja siskolleni lentäväksi lauseeksi "kaadan vettä päällesi".

Palatakseni kirjaan, niin vaikka tämä olikin mainio opus ja hyvää eskapismia, niin minua jäi ärsyttämään tässä sama juttu kuin Neil Gaimanin Tähtisumua:ssa (jossa kyllä oli muutenkin pielessä yksi jos toinen asia), eli se että tähdet (tai meteorit/meteoriitit?) kuvataan pienikokoisina, elävinä olentoina, ja Gaimanin kirjassa vielä ihmishahmoisina, hrrr. Tuollainen ei mielestäni luo mitään satumaista tunnelmaa vaan pikemminkin etäännyttää tarinasta. Tulee vaikutelma etteivät henkilöt elä missään oikeassa maailmassa vaan jossain umpiossa jonka "taivaalla" killuu ihmisiä/tulipalloja jotka joku on sinne laittanut varmaan jossain koemielessä. Calcifer on joka tapauksessa ihan kiva hahmo.