Tämän kirjan kansi on taas sellainen jota en ymmärrä ollenkaan. Miksi tehdä tylsiä kansia kun voi tehdä hienoja?

aa724ce5d6112b5318575f164f16ad1d.jpg

Kuva lainattu siltalapublishing.fi:stä.

Ei tule mieleen toista teosta jota lukiessa olisin tehnyt vastaavanvanlaisen täyskäännöksen tuomiossani. Ensimmäisen novellin luettuani olin valmis antamaan tälle Goodreadsissa yhden tähden, eikä toinenkaan mitenkään vakuuttanut. Joko ne kaksi ensimmäistä tarinaa olivat oikeasti jotenkin muita huonompia tai sitten päässäni naksahti, koska pienen tauon jälkeen melkeinpä ahmin loput kirjasta. Ensimmäistä kertaa sitten Hobitin tunnen että joku lukupiirikirja on antanut minulle jotain. Mitä tarkalleen ottaen, en osaa sanoa. Sotapuiston perikato on sekä lohduton että hykerryttävän hauska. Se kertoo ihmisistä, joiden tarina ei lopu hyvin, tai ainakin se loppuu ennen kuin heille ehtii käydä hyvin. Puolet kirjasta vievä päätösnovelli sentään on vähän armollisempi. Sen alku, jossa epämuodostuneet ihmiset ihmiset kuuntelevat radiosta heidän lisääntymisoikeuttaan käsittelevän kansanäänestyksen tuloksia, toi mieleeni Genesiksen loistavan kappaleen Get 'Em Out By Friday, joka kertoo niin ikään toiseuden edustajien kyykytyksestä. Nautin tavasta, jolla Saundersin hahmot puhua pälättävät lähes taukoamatta tyylilajin vaihtuessa suunnilleen lennossa infantiilista ylivedetyn ilkeään ja milloin mihinkin, näkökulmahahmojen kuvaillessa toteavaan sävyyn ympärillään ja itselleen tapahtuvia hirveyksiä. Tämän tästä tekstissä vilahtaa häkellyttäviä yksityiskohtia joita ei enempää selitellä. Pitemmän päälle tuollainen tyyli tosin saattanee kokea inflaation, enkä tiedä olenko kiinnostunut kirjoittajan muusta tuotannosta, mutta tämä oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.