Olen ollut mukana Marraskuun lukuhaasteessa, joten luettuja kirjoja on tässä noin kuukauden aikana kertynyt jo ihan mukavasti, mutta koska olen mm. ollut kaksi viikkoa eläintenhoitohommissa toisella puolella maata ilman tietokonetta, en ole tullut bloganneeksi. Luetut kirjat ovat olleet aika sekalaista sorttia, jonkinlainen kauhuteema tosin on havaittavissa.


Meik Wiking: Hygge - Hyvän elämän kirja

Sain yllättäen jonkin selittämättömän mielenhäiriön jonka seurauksena halusin oppia hyggestä kaiken. Olin naistenlehdistä saanut sellaisen käsityksen että kyseessä on lähinnä sisustukseen ja peiton alla völlimiseen liittyvä ilmiö jolla on kätevä myydä asioita, vähän kuin joulu mutta aikuiseen makuun. Tässä kirjassa kyllä painotetaan ihmeen paljon kynttinäarsenaalien onnellisuutta nostavaa vaikutusta, mutta sen lisäksi tässä oli myös oikeasti järkevää asiaa. Ilmeisesti hyggemäisintä on se, että vietetään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa sovun ja tasa-arvon ilmapiirissä, jossa kaikilla on paikkansa ja ketään ei lytätä, eikä kenenkään tarvitse todistella omaa paremmuttaan, yms. Koin jonkinlaisen valaistumisen kun kirjaa lukiessa tajusin, että omatkin onnellisimmat muistoni lähivuosilta ovat liittyneet lähes poikkeuksetta muihin ihmisiin. Koko elämähän olisi näin ollen tosi kivaa jos vain otettaisiin muut huomioon ja vietettäisiin yhdessä enemmän aikaa? Onko se oikeasti näin yksinkertaista? Lähinnä kun saa todistaa sitä, että vaikka ollaan ehkä samassa tilassa niin ei juurikaan olla muiden kanssa kontaktissa, jotain satunnaisia urahteluja lukuun ottamatta. Tosin ilmapiirin nostattaminen vaatisi ehkä muidenkin yhteistyötä, leivän leipominen ei juuri auta jos muut joka tapauksessa vain möllöttävät.

Tanskalaiset ovat kirjan mukaan maailman onnellisimpia ihmisiä. Jostain muistelisin lukeneeni, että heillä olisi myös aika korkea hiilijalanjälki, mutta en ole varma. Kirjassa kuitenkin kehuskellaan tanskalaisten syövän valtavia määriä lihaa, joten en ihmettelisi. Wiking yhdistää runsaan lihansyönnin kursailematta hyggeen ja näin ollen (tanskalaisten) onnellisuuteen, mikä on jokseenkin arveluttavaa maailman tilaa ajatellen ja muutenkin, mutta ei kai tanskalaisten siellä onnelassaan tarvitse ajatella sellaisia asioita. Wiking muun muassa toteaa, että "jos onni käy, [...] voi nähdä, kuinka kokonainen sika paistuu torilla olevassa vartaassa". En kyllä tosiaan osaa kuvitella mitään ihanampaa kuin käristyneen ruumiin näkeminen. Edellisessä lauseessa kun Meik vielä hehkuttaa, miten söpöä on kun parturissa bulldoggi kiipeää syliin. Huoh.

Näin Suomi100- ja torilla tavataan -hengessä mainittakoon, että hieman huvitti kun kirjassa sanotaan useaan otteeseen jotain tällaista kuin "Syökää karkkia. Tanskassa syödään hirveät määrät karkkia, vain Suomessa syödään enemmän" ja "Oletteko huomanneet miten tanskalaisissa tv-sarjoissa juodaan koko ajan kahvia? Tanskassa juodaan koko ajan kahvia, vain Suomessa juodaan enemmän." Jos tuollaisilla jutuilla olisi suuri merkitys onnellisuuteen niin kai suomalaiset olisivat kaikkein onnellisimpia ihmisiä. Myöskään voivottelu Tanskan kauheasta säästä ja kylmistä talvista ei oikein vakuuttanut. Märempäähän siellä tosin voi olla kuin täällä, sekä pimeämpää jos lunta ei juurikaan esiinny. En aio tutkia asiaa.

Jos tästä tekstistä nyt ei saa selvää että mitä mieltä olin kirjasta kokonaisuutena, pakko sanoa etten tiedä oikein itsekään. Sanottakoon nyt että perussanoman, joka menee suurinpiirtein niin, että "yksinkertaiset asiat ja tärkeät ihmiset tuovat onnea, ei rahan törsääminen paitsi ehkä kynttilöihin ja valaisimiin tms.", allekirjoitan lämpimästi ehkä tuota kynttiläosiota lukuunottamatta, ja vaikka tuollainen saattaa tuntua itsestäänselvyydeltä niin en kyllä itsekään aiemmin täysin sisäistänyt miten paljon tuollaiseen elämäntapaan tosissaan pyrkiminen voi elämää parantaa, vaan pidin sitä jonain saavuttamattomana ihanteena. Oikeastaan olen pitänyt onnellisuuden korkeimpana asteena harvinaisia tilanteita, jolloin olen saanut olla tekemisissä ihan todella hauskojen ja viehättävien ihmisten kanssa, joita kuitenkin näkee harvoin ja joille minä itse en ole mitenkään kovin merkittävä ihminen, kun luultavasti olisi pitänyt keskittyä niihin ihmisiin jotka ovat lähellä arkisessa elämässä, kuten perheeseen. Ajatuksia siis heräsi ja sitä rataa, mutta kirjassa oli ärsyttäviä yksityiskohtia, kuten se raatohehkutus ja kirjoittajan lievä setämiesmäisyys. Lopputulema on siis joku 50/60, eli hyvää ja huonompaa löytyy varmaan yhtä paljon mutta hyvälle haluan antaa enemmän painoarvoa.


Ulrika Nielsen: Perikato

Runoutta en osaa edelleenkään arvioida, mutta suuri osa tämän kirjan runoista on sen verran proosallista settiä että sisällön jonkinlainen puiminen mahdollistuu. Alunperin ruotsiksi ilmestynyt teos henkii nykyajan synnyttämää ahdistusta ja esittelee tulevaisuusvisioita, joiden uskottavuus varmaan riippuu lukijan omasta maailmankuvasta. Itselleni ainakaan "keskitysleirit ja monikansalliset kahvilaketjut rinnakkain ovat seuraava iso juttu" ei kuulostanut kovinkaan kaukaa haetulta. Vaikkei runojen sanoma ole mitään kovin omaperäistä, uskon tunnistaneeni fiiliksen joka niitä on inspiroinut. Koin pari vuotta sitten vastaavanlaista maailmantuskaa siinä määrin että voin fyysisesti huonosti. Sittemmin olen omaksunut jonkinlaisen "ei se ole minun vika jos asiat menee huonoon suuntaan" -asenteen, josta on ollut apua.

Munasoluaiheinen runo oli koskettava.


Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame 1482

Jos joku kysyisi minulta, mistä tämä kirja pohjimmiltaan kertoo, en osaisi vastata. Ilmeisesti Victor Hugo näki 1800-luvulla Notre Damen katedraalin ja Pariisin arkkitehtuurin noin yleensä olevan huonossa jamassa, ja halusi kiinnittää ihmisten huomion epäkohtaan kirjoittamalla romaanin. Näin voisi ajatella, että kirjan pääosassa ei ole kukaan ihminen vaan, kuten sen nimi antaa ymmärtää, rakennus. Sekään ei ihan toimi, kun iso osa tapahtumista sijoittuu jonnekin muualle kuin kyseiseen katedraaliin ja sen lähiympäristöön. Kirjasta tehdyissä filmatisoinneissa on tavattu korostaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemoja, mutta kirjan itsensä sanoma on paljon epämääräisempi. Kirjassa lähinnä seurataan epämiellyttävien ihmisriepujen tempoilua rakkauden, eli oikeammin sanottuna himon ja pakkomielteiden kourissa, kunnes kaikki kuolevat raa'alla tavalla, paria turhinta pellehermannia lukuunottamatta. Aina välillä lukijaa muistutetaan, että arkkitehtuuri se on komiaa, paitsi jos se on nykyaikaista. Tällä kirjalla on ystävänsä, mutta itse en oikein keksi mitään syytä miksi kenenkään pitäisi lukea tämä, paitsi jos haluaa vertailla alkuteosta siitä tehtyjen leffojen kanssa, mikä tosin saa sekä kirjan että elokuvat vaikuttamaan jollain tavalla huonommilta.

Tässä joka tapauksessa joitain huvittavimpia lainauksia kirjasta:

"Kirjapaino tappaa kirjakaupan. Viimeiset ajat lähenevät."

"Saadaanpa nähdä, kumpi lopulta voittaa, irvistyksetkö vai kaunokirjallisuus."

"Ah!" hän sanoi, "miten mielelläni hukuttautuisin, ellei vesi olisi niin kylmää!"

"Jos hänellä olisi ollut Peru taskussaan, hän olisi varmaankin antanut sen, mutta Gringoirella ei ollut Perua, eikä Amerikkaa muuten vielä ollut löydettykään."


Artemis Kelosaari & Shimo Suntila: Tämä jalka ei ole minun - Kauhuja omasta kehosta

Body horror, eli suomeksi ilmeisesti kehokauhu, lienee itselleni se kaikkein iskevin kauhun alalaji. Orgaaninen ruumis on kaikessa funktionaalisuudessaankin mielestäni melkoisen inhottava (miettikää nyt vaikka jotain kateenkorvaa) ja olen myös jo vuosia ihaillut David Cronenbergin elokuvien hienoja lihalöllerötehosteita. Nyt aiheesta on ilmestynyt kotimainen novelliantologia. Mukana on monta intensiivistä ja hyvin kirjoitettua tarinaa, joitain kehnompia esityksiä ja jotain siltä väliltä. Suosikkini oli varmaankin Jussi Katajalan ihanan absurdi Kappaleina. Ainakin yhdestä tarinasta tuli hiukan kiusallisesti mieleen hurmeiset seikkailut, joita itse raapustelin teininä ajankulukseni. Eräs kuvio, joka on alkanut vähän ärsyttää itseäni, toistuu myös osassa tämän kirjan novelleja. Tuntuu, että jos fiktiivisen tarinan päähenkilö on homoseksuaali, hän ei koskaan voi olla joutumatta hankaluuksiin suuntautumisensa takia. Eikö joku voisi joskus olla homo ihan muuten vain, joutumatta jotenkin maksamaan siitä? Ihan kuin seksuaalivähemmistöjen elämä olisi pelkkää syrjintää ja sorsimista. Kirjastostakin tuntuu mahdottomalta löytää romanttista hömppää ei-hetero(i)lla päähenkilö(i)llä, kärsimystarinoita sen sijaan löytyy vaikka millä mitalla. Eikö vähemmistöjä haluta nähdä muuna kuin altavastaajina, joille voidaan hymähdellä myötätuntoisesti?


Terry Pratchett: Mort

Olen jotenkin tosi pettynyt tähän kirjaan ja itseeni kun en tykännyt tästä. Tosin minulla oli pahat aavistukseni jo etukäteen, kun tiesin että tässä on päähenkilönä joku miespuolinen Bella Swan jolla on punaiset hiukset. Kuitenkin tätä jotkut pitävät koko sarjan parhaana kirjana, mikä on vaikea ymmärtää, kun tämä ihan kivan alun jälkeen koostuu lähinnä ylipitkistä sketseistä, jotka perustuvat mm. kansallisiin stereotypioihin, eläinten sarjakuvamaiseen tyhmyyteen, lihavaan nörttivelhoon joka istuu vahingossa ruuantähteiden päälle ja vastaavaan älykkääseen laatuhuumoriin, josta tämä sarja tunnetaan... öh? Välissä kulkee kirjan epäkiinnostava juoni, jossa epäkiinnostava päähenkilö yrittää pelastaa epäkiinnostavan prinsessan, koska hänellä on kaksi merkittävää piirrettä hahmona, toinen on se että hän on tunari ja toinen on se että häntä ajoittain panettaa. Suurin osa kirjan hahmoista ei onneksi esiinny myöhemmissä kirjoissa kuin ajoittain sivumainintoina (Terry ei luultavasti pitänyt Mortista ja Ysabellista itsekään, ottaen huomioon miten heille heti Soul Musicin alussa käy), mutta jopa hahmot joista pidän ovat tässä kirjassa jotenkin outoja. Mortin ollessa vasta sarjan neljäs osa asian voinee laittaa keskeneräisen hahmonkehittelyn piikkiin. Kuolema, joka on Mortissa ensimmäistä kertaa keskeisemmässä roolissa, tosin häälyen lähinnä taustalla ontuvan teiniromanssin ja sensellaisen ollessa keskiössä, oli tietääkseni sarjan parissa ensimmäisessä, itselläni vielä lukemattomassa osassa aika yksioikoinen pahishahmo, ja Mort on ilmeisesti ensimmäinen osa jossa Pratchett yritti tehdä tästä vähän sympaattisemman. Seurauksena Kuolema vaikuttaa bipolaariselta halaillessaan välillä kissoja ja mukiloidessaan seuraavassa hetkessä ihmisiä. Lisäksi tämä kalastaa, sekä paiskoo holtittomasti ihmisten elämien kannalta oleellisia artefakteja, mutta silti Viikatemiehessä olevassa kohtauksessa, jossa Kuolema joutuu tappamaan kanan, väitetään ettei tämä ole aiemmin koskaan tappanut mitään. Höh. Mortin luettuani minusta tuntuu siltä kuin pitäisin sarjan myöhemmistäkin kirjoista vähemmän. Silti tämä on monien mielestä sarjan paras osa, tai ainakin yksi parhaista. Varmaan joidenkin mielestä Tracey Ullman -lyhäritkin ovat parhaita Simpsoneiden jaksoja.