Harvoin tulee luettua näin viihdyttävää kirjaa. Alusta lähtien tässä oli jotain joka pakotti jatkamaan lukemista, vaikka muistaakseni ensimmäiseen sataan sivuun ei tapahdu oikein mitään. Kai tässä oli heti aistittavissa jonkinlaista lupausta suuresta seikkailusta, mikä on aikamoinen saavutus siihen nähden, että päähenkilö kirjan sisäisessä todellisuudessa lähinnä vain istuu virtuaalipokat päässä ja syö pizzaa. On hän päästä hengestäänkin jossain vaiheessa aiheuttaen välillisesti lukuisten sivullisten kuoleman, mutta tämä tuntuu yhdentekevämmältä tapahtumalta kuin huippupisteiden saanti Pacmanissa.

Ainakin osa ihmisistä luokittelee Ready Player Onen nuortenkirjaksi, ja tähän suuntaan viittaavat viihteellisen otteen ja seikkailumeinigin lisäksi karikatyyrimäiset hahmot, nolostuttavan keskenkasvuinen teinifilosofointi ja elämänopetukset sekä tietysti se ylitsepääsemätön teiniromanssi pakotettuine kolmannen näytöksen konflikteineen. Tällaisessa tarinassa on myös itsestäänselvyys, että jos joku asia mainitaan niin sillä tulee olemaan myöhemmin (=loppuhuipennuksen aikana) joku dramaattinen vaikutus tapahtumiin. Hahmot ovat niin arkkityyppisiä, ettei jää arvailun sijaa kuka pääsee ensimmäisenä maaliin, kuka toisena ja niin edelleen. Kuitenkin, tai ehkä jollain tapaa jopa juuri näiden asioiden takia, tämä oli vangitseva kokemus. Jos jokin on viihdekirjallisuutta, niin tämä.