31437484_2088365784715777_57621587474304


Osallistuin Kaikkea kirjasta -blogin kevätlukumaratoniin. Maratonit ovat menneet itselläni vähän vaihtelevasti, usein on tuntunut etten ole saanut luetuksi juuri mitään, tai että keskittyminen on herpaantunut ja olen päätynyt tekemään muita juttuja. Tämänkertainen maraton meni kuitenkin ihan mukavasti, sain luettua loppuun kaksi kesken ollutta kirjaa. Onneksi tällä kertaa ei tarvinut ottaa lukemaansa sivumäärää talteen, niin kuin joissain aiemmissa maratoneissa. Lukemani kirjat olivat Robert C. O'Brienin Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat ja Alan Bradleyn Kolmasti naukui kirjava kissa.

Hiirirouvan pariin minut johdatti vähemmän yllättävästi teoksen pohjalta tehty animaatioelokuva Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (The Secret of NIMH), joka on vahvassa kulttimaineessa animaatiofanien keskuudessa synkkyytensä ja hienon visuaalisen toteutuksensa ansiosta. (Sanoisin "hienon animaationsa", mutta sitten olisin toistanut sanan animaatio kolme kertaa samassa virkkeessä. Animaatiohan siis voi tarkoittaa sekä kyseisellä tekniikalla tehtyä elokuvaa tai sarjaa että itse tekniikkaa.) Elokuva oli ehkä himpun verran enemmän mieleeni, mutta useinhan se versio, jonka kokee ensin, iskee kovempaa. Lisäksi olen lukenut toisenkin kirjan samasta aiheesta, eli älykkäistä rotista, ja tämä oli mielestäni näistä kahdesta heikompi.

Kirjassa tuntuu olevan ainakin kaksi eri juonta. Kehystarinassa hiirirouva Frisby (nimi tosiaan vaihtettiin elokuvassa Brisbyksi, koska Frisby kuulostaa liikaa frisbeeltä, tai näin ainakin luin jostain) toivoo että hänen talonsa siirrettäisiin, ettei se tuhoudu peltoa kynnettäessä. En enää muista miksi se ei ollut aiempina vuosina tuhoutunut. Hän tapaa variksen, joka ohjaa hänet pöllön luo, joka ohjaa hänet rottien luo jotka ovat niitä kirjan nimessä mainittuja ruusupensaan viisaita. Nämä ovat kehittyneet älykkyydessään ihmisen tasolle saatuaan ruiskeita laboratoriossa. Rotat haluaisivat aloittaa itsenäisen elämän agrikulttuurissa joutumatta varastamaan muilta, tosin pieni vähemmistö jäisi mieluummin asumaan nykyiseen kotiinsa jonne tulee viereisestä maatalosta vesi ja sähkö. Nämä ovat periaatteessa kiinnostavia teemoja, mutta koin hämmennystä siitä, millainen asema eläimillä kirjan maailmassa oikein oli tarkoitus olla. Kirjassa eläimet puhuvat toisilleen, käyttävät ihmisten etu- ja sukunimiä, hoitavat poikasiaan ihmismäisesti ja tuntuvat elävän kumman pitkään, myös ne jotka eivät ole saaneet supervoimia ihmisten tekemistä kokeista, mikä syö tehoa siltä kun nero-rotat toteavat olevansa uusi älykäs laji joka on valmis aloittamaan oman sivilisaationsa. Aiemmin mainitsemani kirja, jossa aihetta oli käsitelty paremmin tai ainakin loogisemmin, on tietenkin Terry Pratchettin The Amazing Maurice and his Educated Rodents (Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät), jossa rotat ovat oikeastikin ihan tavallisia rottia, joille kehittyy tietoisuus vasta kun ne syövät maagisia jätteitä. Tosin puhuvia eläimiä on käytetty aika epäloogisesti Kiekkomaailma-sarjan sisälläkin, eräässäkin kirjassa oli joku satunnainen puhuva joutsen.


                                         38099328.jpg


Kahdeksas Flavia de Luce -jännäri (en ole lukenut aiempia osia) sai kunnian aloittaa ihan oman "kissahaasteeni", jossa luen kirjoja joiden kannessa on kissa. Tuokin kansi kohentaa mielialaani ihan vain tuon söpön kissan takia. Tosin tuo yläosan lainaus latistaa tunnelmaa, mikä siinäkin on että kaikkia naishahmoja pitää aina verrata Peppi Pitkätossuun? Nuo kaksi muuta hahmoa ovat sitten varmaan ainoita naisdekkareita jonka kirjoittaja keksi. Tosin siinä tapauksessa hän ei varmaan kirjoittaisi Ruumiin kulttuuriin, tai mistäs sen tietää.

Flavia innostuu löytäessään ylösalaisin riippuvan ruumiin joulun alla, ja kuuluisalla lokkien kaluamaksi tulleella lastenkirjailijalla tuntuu olevan jokin yhteys juttuun. Tarinalla on masentava pohjavire Flavian isän sairastelun johdosta. Flavia myös ihmettelee, onko hän muuttumassa joksikin kokonaan uudeksi ihmiseksi. Murrosikä siellä kai kolkuttelee. Pidin Flaviaa melko sympaattisena hahmona ja koko kirjaa mukavan pullantuoksuisena muutamaan kidutusdekkariin, joiden uhriksi olen joutunut, verrattuna. Välillä tosin epäilin päähenkilön mielenterveyttä tämän puhuessa pyörästään ja pyörälleen kuin tämä olisi jokin älyllinen organismi, mutta kuten sitä sanotaan, niin rikkaathan eivät ole hulluja vaan eksentrisiä.