Halloween%20haaste%202018.jpg

 

Sanoisin että paras asia tässä kirjassa on kansi. Siinä on kaikki olennainen, ja sellainen kutkuttavan jännä tunnelma jollaista rakastin jo Aku Ankan halloweentarinoita lukevana ja kummituslinnoja ja ja mitälie hirsipuussa riippuvia luurankoja piirtelevänä pikkutyttönä.

 

                                 6037441.jpg

 

Mitä itse kirjaan tulee, en ehkä ole paras ihminen arvioimaan sitä. Kuuntelin tätä lähinnä nukahtaakseni iltaisin, ja siinä tilanteessa ei noin yleensä tule kuunneltua kauhean tarkkaavaisesti, pääasia että korvan juuressa on jotain pulinaa eikä tarvitse olla yksin omien ajatustensa kanssa. Ja sitten (toivottavasti) nukahtaa ja seuraavana iltana pitää palata tarinassa taaksepäin kun ei muista viimeisen puolen tunnin tapahtumista mitään. Lastenkirjat ovat tällaiseen tarkoitukseen sopivan harmittomia. Lukijan täytyy myös olla oikeanlainen, eikä esimerkiksi puhua liian nopeasti, koska sellainen tekee rauhattomaksi. Tämän kirjan lukija Seela Sella oli hommassaan ihan ässä. Hän sai tämän tarinan (tai tarinat?) tuntumaan jotenkin merkityksellisemmältä kuin miltä se olisi muuten tuntunut. Toisaalta tässä kirjassa on hienoa kuvitusta jota ei äänikirjaa kuunnellessa pääse näkemään.

Minulle on luettu tämä lapsena ainakin kertaalleen, mutta siitä huolimatta en muistanut päätarinasta juuri muuta kuin että siinä on joku kivi, ja noita-akka joka kehottaa Mestaritonttua syömään muuraimia, ja jotenkin ankea yleistunnelma niin kuin laulussa "Levolle lasken luojani". Kirjan loppuosa, joka tapahtuu meren valtakunnassa, oli mielestäni lapsena paljon päätarinaa jännempi, muistan lukeneeni sen jälkeenpäin vielä uudestaan itse. Nyt aikuisena luettuna kirjan rakenne tuntui hämmentävältä, tuntui ettei tässä noudatettu juuri mitään tarinankerronnan periaatteita. Kansi antaa ymmärtää Mestaritontun olevan päähenkilö ja tämän ja noita Sammaleisen välisen suhteen tai konfliktin olevan kirjan teema, tai jotain sinne päin. Näin onkin siihen asti kunnes Mestaritonttu saa tietää, että yksi prinsessa olisi pelastamisen tarpeessa. Hän kutsuu apuun kaverinsa prinssi Yönsilmän, ja yhdessä nämä pelastavat prinsessan, prinssi ja prinsessa rakastuvat ja niin edespäin. Sitten ilmenee että yksi toinenkin prinsessa pitäisi pelastaa, ja edellisen tarinan prinsessan veli menee pelastamaan tämän, ja taas rakastutaan. Mestaritonttu ei ole loppua lukuunottamatta lainkaan mukana jälkimmäisessä tarinassa, ja Sammaleinen joutuu ensimmäisen tarinan lopussa kirjaimellisesti kiven sisään, vaikka ihan sympaattinen tyyppi onkin kaikenkaikkiaan. Sanoin alussa, että kannessa on kaikki olennainen, koska Mestaritontun ja Sammaleisen suhde on niin erikoinen ja mielenkiintoinen että kirja saisi minun puolestani keskittyä vain heihin. Hahmot ovat alusta loppuun näennäisen ystävällisiä toisilleen, mutta juonivat yhä etenevissä määrin toisiaan vastaan, eivät siksi että eivät pitäisi toisistaan vaan siksi koska ovat toistensa tavoitteiden tiellä. Onhan tuo nyt paljon kiinnostavampaa kuin jotkut prinsessanpelastamisjuonet, mutta lapsena en selvästikään ajatellut noin vaan olin vain että siistiä, jättiläishummeri. Olin närkästynyt, kun fanittamani merenpohjaseikkailu oli kuitattu vain jollain yksittäisellä taikatempulla, jonka aikana näyttelijät heiluttelivat lakanoita, Mestaritonttu-näytelmässä jota kävimme koulusta katsomassa ollessani viidennellä luokalla. Miksiköhän kyseinen juoni oli otettu näytelmään mukaan ollenkaan, jos se piti jättää noin irralliseksi jutuksi? Sitä se on kirjassakin, mutta ilmeisesti sen on tarkoitus olla jatkoa jonkun aiemmin ilmestyneen kirjan tarinalle. Se on kyllä helppo uskoa.