535.jpg

                                                              Kuva: risingshadow.fi


Olen todennut jo aiemmin, että K.A. Applegate on taitava kirjoittaja, mutta hän tuntuu jotenkin alisuoriutuvan. Hänen maailman- ja tunnelmanluontinsa on mukaansatempaavaa ja koukuttavaa, ja välillä aiheet ovat nuortenkirjoihin yllättävänkin rankkoja. Hänellä on kuitenkin taipumus esitellä sarjojensa päähenkilöt yhden tai kahden asian tai luonteenpiirteen kautta, mikä saa heidät vaikuttamaan enemmän b-luokan elokuvahahmoilta kun oikeilta ihmisiltä. Tässä ensimmäisessä osassa erästäkin päähenkilöä määrittää ainoastaan se, että hän janoaa vaaraa. Hän on sellainen hahmo joka ei voi lakata soittamasta suutaan ja heittelemästä mitälie kuperkeikkoja vaikka maailmanloppu on ovella. Huoh. Toinen päähenkilöistä taas murtautuu ihastuksensa huoneeseen kuin joku Edward Cullen ja ilmeisesti hänestä olisi kuitenkin tarkoitus pitää. Hahmon puolustukseksi täytyy sanoa että teon motivaationa on typyn hengen pelastaminen, mutta ketään lukijaa tämän hädässä olevan neidon kohtalo tuskin kuitenkaan kiinnostaa, joten huoh taas.

Kirjassa tapahtuu kaikenlaisia idioottimaisuuksia joita näin aikuisena on haastavaa katsoa sormien läpi. Ensiksikin alkuasetelma: tappavan kokoinen asteroidi, vai mikähän kivenmurikka se olikaan, pääsee tutkijoiden huomaamatta niin lähelle Maata ettei sitä enää pysty tuhoamaan. Hupsista! Maailmanlopun pakokapseliin otetaan ilmeisesti pelkkiä amerikkalaisia. Avaruudessa pystyy puhumaan kaverin kanssa ilman radioyhteyttä jos painautuu tosi lähelle. Tätä ennen jo aiemmin mainittu murtoveikko-päähenkilö onnistuu avaamaan ihastuksensa huoneen ikkunan ulkoapäin. Nämä siis olivat asioita jotka pistivät silmään epäuskottavuudellaan, muuten suostuin hyväksymään kirjan tapahtumat melko lailla mukisematta. Kuten sanottua, Applegate on kaikesta huolimatta hyvä kirjoittaja, tai oikeastaan hänen hyvyytensä peittoaa hänen huonoutensa. Olen koukussa ja aloin jo lukea seuraavaa osaa.