9781785041327.jpg


Tämä kirja herätti alunperin huomioni söpöllä kannellaan kun Google Play tarjosi siitä ilmaista näytettä. Luin näytteen ja olin myyty. En ole koskaan laihduttanut, mutta tuntenut asiaankuuluvaa inhoa mahamakkaroitani kohtaan niin kuin "kaikki" muutkin, ja kerran muun muassa kielsin ihastustani pitämästä kättään "pömppömahani" päällä vaikka mikään muu paikka ei olllutkaan ongelma. Kaipasin siis tämän kirjan sanomaa yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin. Tuosta on jo ehkä puoli vuotta aikaa. Luin, tai tässä tapauksessa kuuntelin, kirjan kokonaan vasta nyt. 

Megan Jayne Crabbe kärsi koko ikänsä syömishäiriöstä ja pakonomaisesta laihduttamisesta ennen kuin löysi sattumalta kehopositiivisuusliikeen muutama vuosi sitten. Vasta silloin hän ymmärsi ettei hänen arvonsa ihmisenä riipu siitä, miten paljon hän painaa tai miten terveellisesti hän elää, tai pitemminkin miten terveeltä hän vaikuttaa muiden silmissä. Crabben mukaan yhteiskunta ihannoi pakkomielteisesti yhtä ainoaa vartalotyyppiä (pienin eroin vuosikymmenestä riippuen) ja tuomitsee kaikki siihen sopimattomat laiskoiksi, epäterveiksi, epähygieeniksi ja ties miksi, lyhyesti sanottuna huonoiksi ja epäonnistuneiksi ihmisiksi. Ihmiset eivät liiku siksi että he pitäisivät siitä vaan pienentääkseen kehoaan ja jättävät välistä aterioita ja juovat niiden sijaan "elimistöä puhdistavaa" laksatiiviteetä. Kaikesta syömisestä pitää potea huonoa omaatuntoa, ainakin jos syö jotain muuta kuin lehtikaalta (Crabbe tykkää käyttää lehtikaalta esimerkkinä) ja syöminen täytyy hyvittää näännyttämällä itsensä liikunnalla. Crabben mukaan yhteiskunta pitää laihduttamista upeana ja ihailtavana asiana niin kauan kunhan ei ihan anoreksian puolelle mennä, oli sen vaikutus mielenterveyteen ja muuhun elämään mikä hyvänsä, ja anoreksiaan aiemmin lähes kuolleelle Crabbelle itselleenkin lääkäri on suositellut painon pudotusta hänen painoindeksinsä oltua vähän yli normaalin rajan. Kirjan mukaan syömishäiristä kärsiville ihmisille ei ole myöskään annettu diagnoosia koska he eivät ole painaneet tarpeeksi vähän, ja heitä on kehotettu laihduttamaan diagnoosin saadakseen. Crabbe painottaakin että syömishäiriö ei ole vartalotyyppi vain mielenterveysongelma, ja sitä pitäisi myös kohdella sellaisena. Crabben mukaan ihmiset ovat myös lakanneet kuuntelemasta omaa kehoaan ja sen tarpeita. Hän rohkaisee intuitiiviseen syömiseen, joka ei johda siihen että ihminen söisi kaikkina päivinä pelkästään jäätelöä. Ahmiminen ja jatkuva herkuilla itseään lääkitseminen juontaa hänen mukaansa muista tunne-elämän ongelmista eikä siitä ettei ihmisellä olisi tarpeeksi itsekuria ja että hänen pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni tai jotain.

Tämä kirja oli ilahduttava ja ajatuksia herättävä, mutta myös aika raskas Megan Jayne Crabben omien syömishäiriömuisteloiden takia. Se toisaalta myös kärsii hienoisesta ällömakeudesta ja samojen asioiden toistosta. Joka tapauksessa kirja on aiheeltaan niin tärkeä että suosittelen sitä kaikille länsimaisessa yhteiskunnassa eläville ja ylipäätään kaikille joiden elämässä laihdutuskulttuuri on läsnä jollain tavalla.