IMG_0870.jpg

                  Kuva teoksesta Andersenin satuja, suom. Eeva-Liisa Manner, kuvitus Jiří Trnka


"Kaikkein mieluimmin hän olisi puhjennut itkemään. Mutta mereneidot eivät osaa itkeä, ja sen tähden he kärsivät paljon enemmän kuin me."

Tämä on ehkä yksi masentavimpia tarinoita koskaan, mutta sellaisella nautittavalla tavalla joka tarjoaa pakoa oikean maailman masentavuudesta. Pieni merenneito kertoo siitä, että vaikka kuinka yrittää, ei välttämättä onnistu. Voi kaivata toisenlaista elämää ja tehdä sen eteen suunnattomia uhrauksia, mutta silti loppujen lopuksi saattaa joutua katsomaan sivusta muiden onnea samalla kuin omana osana on vain hajota vaahdoksi mereen ja kuolla. Byhyy.

Väkivaltaakin tässä on sellaisena pikanttina lisämausteena niin kuin vanhoissa saduissa tuppaa olemaan, meren noita esimerkiksi vie päähenkilöltä äänen leikkaamalla tältä kielen irti. Polyypit kaluavat ihmisten ja muiden eliöiden luurankoja, ja "yhden pienen merenneidonkin ne olivat vanginneet, tukahduttaneet ja kalvaneet; se näky oli kauhein kaikista". Meren noidan talo on tehty "hukkuneiden ihmisten vaalenneista luista". Olisi mielenkiintoista nähdä tästä tarinasta elokuvaversio joka oikeasti noudattaisi tätä Andersenin alkuperäistä versiota kaikkine yksityiskohtineen. Mainittakoon että tällä Eeva-Liisa Mantereen suomennoksella ja aiemmin lueskelemallani englanninnoksella on pieniä eroavaisuuksia, englanninkielisessä versiossa oli muun muassa joitain pieniä lauseita tai kohtia mitä suomenkielisessä ei ollut. Oli miten oli, tämä on kyllä todella kiehtova, kauniisti kirjoitettu ja kaikenkaikkiaan hyvä tarina, jota suosittelen niillekin jotka pitävät satuja jotenkin ummehtuneena tai muuten epäkiinnostavana kirjallisuudenlajina.