Vietin viime kuussa kaksi viikkoa Intiassa, ja otin mukaani lapsuudenkotini kirjahyllystä kaksi aiheeseen sopivaa kirjaa. 


Eero Hämeenniemi: Norsuilla etujo-oikeus - Matkalla Etelä-Aasiassa

Tämän kirjan kansikuva kuvapankkikuvineen ja liukuväreineen ei lupaillut mitään kovin järisyttävää lukuelämystä, mutta onneksi sisältö pääsi yllättämään positiivisesti. Hämeenniemi on oikeasti sivistynyt maailmankansalainen, jonka anekdootit olisivat varmaan saaneet minut tuntemaan olleeni Intiassa vaikka olisin lukenut tätä kotonani Oulussa. Ihailen hänen perehtyneisyyttään Intian kieliin ja kulttuureihin ja kykyään heittäytyä erilaisiin tilanteisiin.

Tunnelmaa hieman pilasi se, että Hämeenniemi kuvasi eräässä kohdassa hijroja "eunukkitransvestiiteiksi". Ymmärrän kyllä että tämä kirja on vuodelta 2005 eikä keskimääräinen hetero ymmärtänyt tuohon aikaan sukupuolen moninaisuudesta mitään, eikä moni ymmärrä vieläkään, mutta kumpi on todennäisempää: että joku mies päättää muuten vain ryhtyä "eunukiksi" vai se, että joku mieheksi synnytyslaitoksella määritelty ei tunne olevansa mies, ja päätyy tämän seurauksena muuttamaan yhteen toisten samanlaisten ihmisten kanssa missä ei tarvitse peitellä tai selitellä omaa olemassaoloaan? Aiemmin lukemassani Äärimmäisen onnen ministeriössä tosin myös yhdistettiin eunukit ja hijrat historiallisessa mielessä toisiinsa, mutta kyseinen kirja ei muutenkaan ollut tässä suhteessa ihan ongelmaton. Arundhati Roy tuntui sentään ainakin tehneen taustatutkimuksensa ja ymmärtävän aihettaan ja kuvaamiaan ihmisiä jotenkin. En väitä että Hämeenniemi olisi jotenkin huonompi ihminen tuon viisitoista vuotta sitten käyttämänsä sanavalinnan takia, mutta se vain muistutti siitä millainen ymmärryksen taso oli vielä jonkin aikaa sitten sivistyneemmilläkin ihmisillä. Mutta tästä tupinasta huolimatta suosittelen Hämeenniemen toilailuja kaikille Intiasta kiinnostuneille ja miksei muillekin, viihdyttävää settiä ja opin tästä kaikkea uutta.


Salman Rushdie: Harun ja tarinoiden meri

Rushdie on kirjoittanut tämän kirjan pojalleen Zafarille, mutta se on myös vertaiskuvallinen tarina siitä miten hänet on yritetty hiljentää. En tiedä tarkalleen mikä Rushdien poliittinen asema on, mutta kirjassa hyvisten ja pahisten välinen kamppailu toi mieleen internetissä vallitsevan vasemmistolaisten ja äärioikeistolaisten välisen "kulttuurisodan". Rushdie kuvaa taistelua jotenkin niin, että niin sanotut hyvikset keskittyvät ensin semantiikkaan ja samalla puolella olevien kanssa kinasteluun vastapuolen ollessa jo valmiina hyökkäämään, mutta kaiken käninän jälkeen sopuun päästyään he ovat lopulta tiivis ja yhteisen päämäärän puolesta taisteleva rintama, kun taas vastapuoli hajoaa siihen ettei heillä lopulta ole mitään merkityksellistä päämäärää. Tarinan pahis on lattealla äänellä puhuva fasistinen harmaa miehenruipelo, mikä tuntui todella, todella realistiselta, suorastaan näin tämän henkilön päässäni, ihan kuin kotimaan politiikassakin olisi joku vastaava hahmo tai jotain.