kes%C3%A4lukumaraton%202.jpg

Pitkästä aikaa jaksoin osallistua johonkin kirjabloggaajajuttuun. En nyt mitään ihan valtavia määriä saanut luetuksi, kun aikaa veivät nukkuminen ja jumittaminen, mutta sen verran kuitenkin että on jotain kirjoitettavaa. Maratonin järjesti Yöpöydän kirjat.

Luin loppuun Manu Larcenetin Blast-sarjakuvan jonka ensimmäisestä osasta kirjoitin edellisessä postauksessa. Tarkemmin sanottuna luin kolmannen osan lopun ja neljännen osan, toisen osan luin ennen maratonia eikä minulla ollut siitä mitään kummempaa sanomista. En jostain syystä uskonut että koko sarja kertoisi samasta tyypistä, mutta kertoipa kuitenkin, mikä onkin ihan järkeenkäypää kun ajattelee miten kesken juttu ensimmäisessä osassa jäi.

En totta puhuen oikein tiedä mitä kirjoittaisin näistä kahdesta viimeisestäkään osasta. Ensimmäinen osa teki vaikutuksen koska en ollut lukenut aiemmin mitään samankaltaista, mutta myöhemmissä osissa uutuudenviehätys oli kaiketi haihtunut, koska ne eivät kolahtaneet samalla tavalla. Päähenkilö Polza pakoilee edelleen viranomaisia, trippailee ja joutuu erilaisiin välikohtauksiin. Lukukokemustani häiritsi se, että mietin lukiessani miten näiden tekijä mahtaa suhtautua omassa elämässään naisiin. Tämä sarja ei nimittäin naissukupuolen representaatiolla juhli, ja lukiessani tekijän erääseen toiseen sarjaan kuuluvan albumin takakantta siinä kerrottiin päähenkilön olevan nahjus nuori mies joka löytää "kärsivällisen tytön". Aah, kukapa ei haluaisi olla sivuhenkilö omassa elämässään auttaakseen jotain miestä tämän kasvutarinassa. Saatana. Mutta palatakseni Blastiin, ihan vaikuttava sarjahan tämä joka tapauksessa oli, sekä visuaalisesti että hetkittäin tekstin puolesta yksiä hienoimpia lukemiani. Tykkäsin erityisesti siitä miten Larcenet piirsi päähenkilön isän linnun näköiseksi.

Aloittelin vielä Michael Cunninghamin Säkenöivien päivien viimeistä osaa. Olen lukenut tuon kirjan muutama vuosi sitten, ja teki mieli lukea uudestaan tämä kolmas osio joka kertoo androidin ja avaruusolennon pakomatkasta. Ei ehkä mitään kaikkein pätevintä scifiä mutta jokin tuossa kiehtoo. Sitä paitsi olen tullut siihen tulokseen että scifin ei ole välttämättä pakko olla kauhean uskottavaa, riittää että se on jännää.

Olen kehittänyt jonkinlaisen heikon kohdan ihmisen kaltaisiin robotteihin. Minua vain kiinnostaa ihan älyttömästi se, mikä lasketaan "todelliseksi" ja mikä jostain syystä ei, ja aina kun jossain fiktiossa joku robotti funtsailee tällaisia asioita ja tulee siihen tulokseen että on oikeastaan vain kasa romua, reaktioni on seuraavanlainen:

tumblr_041a9a2d2c7afd84f3b926eb33a974f8_

Tosin minun on hankala ymmärtää näissä tarinoissa sitä näkökantaa, että jokin, joka on täysin tietoinen itsestään mutta ei vain satu olemaan kasa lihaa ja erilaisia verisiä pusseja, ei jotenkin olisi validi "henkilö", mutta onhan noita toisaalta näkemyksiä joiden mukaan kaikki ihmisetkään eivät ole sitä, joten sinänsä tuollaista ei kai pitäisi ihmetellä. Ja tosiaan, avaruusolennot kiinnostavat myös, kiitos Mass Effectin jonka pelasin keväällä läpi kaksi kertaa. Toisin sanoen tämä tarina on siis kirjoitettu juuri minut mielessä, vaikka olin sen ilmestyessä jotain kymmenen.

Yksi asia jota en muistanut ensimmäiseltä kerralta mutta joka nyt pisti kovasti silmään, on tekstissä viljelty outo kasuaali rasismi. Kiinalaisturisteja sanotaan "kinuskeiksi", jne. Tämä olisi ymmärrettävää jos päähenkilön olisi tarkoitus olla rasisti, mutta mikään muu ei anna ymmärtää niin kuin tuollaiset sanavalinnat. Oliko tuo vain joku juttu 00-luvun puolivälin kaunokirjallisuudessa, vai onko osasyy suomentajassa, en osaa sanoa, outoa joka tapauksessa ja nähdäkseni ristiriidassa tarinan teemojen kanssa.