Pitkästä aikaa tuli luettua jotain hyvää. Manu Larcenetia ei tavata mainita niissä kaikkein geneerisimmissä "mitä sarjakuvia kannattaisi lukea" -internetkeskusteluissa (hänen tuotantonsa on kai sellaiseen liian uutta), mutta tämä on jotain mistä soisin kyllä useamman ihmisen olevan tietoinen. Tapaan pyöritellä silmiäni tosielämän tarinoille joissa ihminen löytää itsensä tai elämän tarkoituksen trippailemalla tai saamalla aivohalvauksen tai jotain, mutta fiktiossa tämä jostain syystä toimii, liekö tämä sitä suspension of disbeliefiä. 

Päähenkilö on poliisikuulustelussa ilmeisesti pahoinpitelystä tai tapon yrityksestä epäiltynä, ja saamme takaumissa tietää miten hänen tajuntansa on laajennut metsässä ja muissa ympyröissä tolkuttoman viinan kiskomisen seurauksena. Tajusin oikeastaan vasta tätä kirjoittaessani että tarinassa on kyse juuri tuosta, vaikka aiemmin mainitut poliisit huomauttavat sarjakuvassa asiasta useamman kerran, ja tuollaisenaan tarina kuulostaa aika paskalta tai ei ainakaan kovin ihmeelliseltä, mutta Larcenet kertoo päähenkilö Polza Mancinin edesottamuksista sekä kuvien että tekstin osalta niin lumoavasti että hetkittäin ajattelin että jumalauta, tämä on varmaan paras lukemani sarjakuva ikinä. Sitten sarjakuva vain loppuu kuin seinään ilman että moniin kysymyksiin saadaan vastausta, enkä uskalla toivoa että näin tapahtuu myöhemmissä osissakaan. Loppu jätti sellaisen pöllämystyneen "höh, eikö tässä ole enempää sivuja" -vaikutelman. Vähän kuin silloin kun ensimmäistä kertaa pelasin Mass Effect 3:sta ja käynnistin lopun tapahtumat vahingossa aivan liian aikaisin, paitsi ei tästä siihen verrattavaa paskan makua jäänyt suuhun.

Tämä ei ole varsinainen moite, koska ilmiö on fiktiossa ja muussakin narratiivissä niin yleinen, mutta Blast nosti mieleeni taas asian jota olen muutenkin miettinyt paljon viime aikoina. Minun on yleensä paljon helpompi samastua mies- kuin naishahmoihin, lukuunottamatta joitain lähinnä "sukupuoli-epänormaaleja" (termi vapaasti lainattu Hannah Gadsbylta) naishahmoja, koska tuntuu ettei mieshahmoilla ole sukupuolta vaan he vain ovat, kun taas naishahmot ovat ennen kaikkea naishahmoja. Tämä on aika jyrkkä kärjistys, mutta mitä pitäisi ajatella, kun tässäkin sarjakuvassa mainitaan nimeltä kaksi naista, joista toinen on aiemmin mainittu henkilö jonka makaa vihanneksena sairaalassa ja jonka päähenkilö on mahdollisesti yrittänyt murhata, ja toinen on päähenkilön vaimo joka tuntuu olleen tälle funktionaalisesti lähinnä pumpattava barbara ja "pyhimys" sen johdosta että on sallinut tämän? Ei kai mitään, mutta kun kuitenkin aina tulee sympattua miespäähenkilöitä ja samastuttua näihin, niin kuin tässäkin tapauksessa, niin toivoisi jotain vastavuoroisuutta, että ymmärtäkää minuakin, miehet. Jotkut miehet tämän toki osaavat, suosikkinaishahmoni Elphaba ja Susan Sto Helit ovat molemmat miesten kirjoittamia, mutta aika usein tuollainen epämukava seinä tulee vastaan ja siitä pääsee yli lähinnä jättämällä sen huomiotta. Mutta kuten sanottua, tämä kaikki ei kuitenkaan juuri vaikuttanut mielipiteeseeni tästä sarjakuvasta vaan on enemmänkin osa yleisempää ilmiötä, niin yleistä ettei sitä välttämättä edes tule ajatelleeksi. 

Lopettaakseni positiiviseen nuottiin, tämä oli joka tapauksessa luultavasti parasta sarjakuvaa mitä olen vuosiin lukenut ja laitoin heti seuraavatkin osat varaukseen. En tiedä kerrotaanko niissä saman tyypin seikkailuista, jotenkin voisin kuvitella että ei. Vähän harmi jos ei, sillä ehdin tykästyä Polzaan, kaikesta huolimatta, kts. edellinen kappale. Fiktiivistä henkilöistä on jotenkin niin helppo pitää.