Luulin jostain syystä pitkään että tämä kirja olisi jonkin sortin autofiktiota (varmaan siksi että en ajatellut että kukaan kirjoittaisi puhdasta fiktiota näin, miten sen nyt sanoisi, banaalista aiheesta kuin nukkuminen), mutta viimeistään siinä vaiheessa kun päähenkilö tapaa kahjon psykiatrin totesin olleeni väärässä.

En lue paljon niin sanottua "yleistä kaunokirjallisuutta" eli litficciä, mutta tässä oli jotain vangitsevaa, varmaan jo epätavallisen aiheen vuoksi. Päähenkilö toteaa ettei halua tehdä muuta kuin nukkua, ja alkaa ottaa tolkuttomia määriä erilaisia unilääkkeitä mistä seuraa erikoisia kommelluksia. Vaikka tapahtumia voisi väittää absurdeiksi, kirjan tapa kuvata maailmaa tuntui tämänhetkisessä mielentilassani jotenkin realistisemmalta ja ymmärrettävämmältä kuin joku tavanomaisempi kirja olisi tuntunut, kellun nimittäin itsekin parhaillaan jonkinlaisessa absurdiuden olotilassa joka johtuu siitä, että tiedän maailman luisuvan kohti tuhoa mutta en tiedä mitä asialle voisi tehdä, ja tämä saa minut tarkkailemaan niin sanottua arkielämää vähän kuin jotain näytelmää. Pelkkä nukkuminen kuulostaa tällaisessa vaiheessa jo ihan järkeenkäyvältä. (Kirja itse asiassa vahvisti vielä tuollaista kokemaani outoa fiilistä, luettuani sen loppuun minusta tuntui vähän aikaa kuin eläisin itsekin sen maailmassa.) Ehkä siinäkin, että kirja sijoittuu vuosiin 2000-2001, oli jotakin miellyttävän etäännyttävää, en olisi välttämättä jaksanut lukea näistä hahmoista jauhamassa joistakin tiktokeista tai sensellaisesta mistä kuulee muutenkin joka paikassa. Tarina ei (loppua lukuunottamatta) kuitenkaan tuntunut mitenkään erityisen aikaan tai paikkaan sidotulta, vaikka tapahtumapaikkana olevasta New Yorkista ja sen eri osista paljon puhutaankin. Suosittelen tätä kaikille itseni kaltaisille sisäisesti kuolleille nuorille ihmisille, vaikka joillekin tämä on varmaan liian epäkorrekti.